Vapaa kirjoittaja Hippo Taatila piti Jaakola-päivillä juhlapuheen aiheenaan Jaakola, Blake ja profetia.
”Tervehdys ja hyvää päivää, tervetuloa kaikille minunkin puolestani Jaakola-päiville.
Elän siinä uskossa että kaikki paikalle tulleet tietävät, kenestä puhutaan, kun puhutaan Alpo Jaakolasta. Siitä syystä en ole tullut tänne luennoimaan Alpo Jaakolan elämästä ja teoista, enkä pitämään retrospektiiviä hänen taiteestaan. Sen sijaan pyrkimykseni on tarjota yksi näkökulma Jaakolan elämään ja työhön.
Ponnistan itse samasta maaperästä kuin Jaakola. Veljessarjastani olen ainoa Loimaalla syntynyt. Ehdin elää täällä 20 vuotta, käydä täällä peruskoulun ja lukion ja viettää vielä viikonloput niinä aikoina, kun opiskelin Oriveden Opistossa ja suoritin varusmiespalvelukseni. Siitä viitisen vuotta myöhemmin aloitin opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Isäni työskenteli täällä kirkkoherrana vuodesta 1980 vuoteen 2007. Suunnitelmani ei ollut astua isäni teitä, mutta papin poikana havaitsin, että jotain jäi matkaan. Lähinnä se oli viehtymys tietynlaisiin myytteihin ja symboliikkaan, uskontoon äidinkielenä, kertomuksiin ilmestyksistä ja profetioista.
Asuin ennen opintojani vajaat puoli vuotta Englannissa. Vaikka en sinä aikana viettänyt Lontoossa kuin pari viikkoa, kaupunki jätti lähtemättömän jäljen. Ihastuin Lontoon historiaan ja mytologiaan ja valitsin opettajakseni Peter Ackroydin, joka on käytännössä tehnyt elämäntyönsä Lontoon kronikoitsijana. Hänen kauttaan tutustuin myös William Blakeen, kuvataiteilijaan ja kirjoittajaan.
Kun vierailin Lontoossa syksyllä 2008, asuin kaverini luona Kensingtonissa. Heitin yhtenä aamuna repun selkään, lähdin kävelemään kohti Cityä ja suuntasin Tate Galleryyn, missä pidetään näytillä muutamaa Blaken maalausta.
Tate Galleryssa järjestettiin sinä syksynä avoimien yleisöluentojen sarja Lontoon historian merkittävimmistä kuvataiteilijoista. Hiivin auditorion takaosaan siinä vaiheessa, kun luentoa oli enää kymmenkunta minuuttia jäljellä. Juuri, kun pääsin istumaan, luennoitsija alkoi puhua blakelaisuudesta Euroopan historiassa ja vaihtoi näytölle PowerPoint-taulukon Blaken hengenheimolaisista eri maissa.
Listan kärjessä oli ”Alpo Jaakola, the Shaman of Loimaa”.
Suuresti arvostamani Carl Gustav Jung käyttäisi tästä nimitystä ”synkronisiteetti” – liian merkityksellinen yhteensattuma. Voitte kuvitella, että olin tippua tuolilta tapahtuneen seurauksena.
MIKÄ ON oma suhteeni Jaakolaan? Muistan lapsuudesta Alpon hahmon torinraitilta. Tiesin jo varhain, että kyse oli ”taiteilijasta”, kun äiti kuiskasi niin korvaani. Eihän joku kuusivuotias niin ymmärrä, mitä ”taiteilija” tarkoittaa, mutta siihen assosioitui jotain kunnioitettavaa, jopa vaarallista. Ja olihan Jaakola jylhä näky kaupungilla liikkuessaan.
Lapsuudesta muistan myös sen, että Loimaan kaupungin kirkon yläkerran takakäytävälle oli ripustettu Jaakolan maalaus kapeakasvoisesta, mantelinsilmäisestä miehestä, jonka silmät tuntuivat seuraavan sitä, joka käytävällä liikkui. Muistan pariinkin otteeseen jääneeni pyhäkouluhuoneen ovelle keräämään rohkeutta, että pääsisin taulun ohi.
PATSASPUISTOSSA kävin ensimmäisen kerran olisiko ollut kesällä 1992. Siitä eteenpäin minun suhtautumiseni Jaakolaan on niputettavissa kategoriaan ”kukaan ei ole profeetta omalla maallaan”. Teini-ikäisenä en hirveästi jaksanut innostua siitä, että kaupungissa oli käytännössä yksi valtakunnan tason julkisuuden henkilö, josta paikallislehti teki jutun kerran kuukaudessa. Ymmärtämättömyydellä ja ryhmäpaineella oli myös osansa asiaan; Alpon taide ei välttämättä ole aina helpoimmin ymmärrettävissä, ja jos teini-ikäisen asenne on jo valmiiksi vastahankainen, on turha edes yrittää argumentoida.
KUUSI VUOTTA SITTEN Lontoosta palattuani aloin käsittää, että William Blakea kohtaan tuntemani innostus pakottaisi minut tutustumaan myös Alpo Jaakolaan. Löysin vanhempieni kirjahyllystä Matti Kekin mainion Jaakola-kirjan, joka toimi erinomaisena pikakurssina Alpon taiteeseen. Käyskentelin joku syyspäivä itsekseni täällä patsaspuistossa ja yritin ymmärtää, minkälaista oli elää Alpo Jaakolana.
Ja Kekin kirja toi tähän erinomaisen kontekstin. Ymmärryksen muodostuminen vaatii jonkinlaisen kontekstin, jonkinlaiset raamit, jonkin tavan tulkita. Kun mä kävelin täällä patsaspuistossa ja muistelin, mitä Kekki kirjoitti Jaakolan idän perimästä, selvänäköisyydestä, suhteesta metsään, uskontokäsityksistä.. mä aloin tajuta asuneeni elämäni ensimmäiset 20 vuotta aarrekammion vieressä tajuamatta sitä.
Lopputuloksena mä hyväksyin Alpo Jaakolan ”kaanoniin”, johon tällä hetkellä kuuluvat nimet kuten Carl Jung, Georg Ivanovits Gurdjieff, Thomas Merton, Helena Blavatsky ja William Blake, muutamia mainitakseni.
KUKA ON tämä William Blake? Peter Ackroyd kirjoittaa: ”Ei ole Blakea ilman Lontoota, ei Lontoota ilman Blakea.”
Blake syntyi keskiluokkaiseen käsityöläisperheeseen Lontoon keskustaan 1757. Eurooppa toipui laajamittaisista uskonsodista. Valistusajattelu horjutti perinteisiä auktoriteetteja, krikkoa ja kuningashuonetta. Tie Ranskan vallankumoukselle ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukselle oli pedattu. Seitsenvuotinen sota riehui. Siirtomaiden luonnonvarat vaurastuttivat eurooppalaisia emämaitaan.
Englannissa vanha valta piti kiinni saavuttamistaan eduista. Maa oli muuttumassa poliisivaltioksi ja ensimmäinen teollinen vallankumous oli alkanut. Englannin suurkaupunkeihin nousi tekstiilitehtaita ja valimoita, jotka saivat talonpojat perheineen muuttamaan maalta kaupunkeihin leveämmän leivän toivossa. Lontoon, Manchesterin ja Birminghamin kaupunkeihin syntyi valtavia työläisslummeja.
Tätä murrosaikaa Blake kuvasi kirjoittamalla ”And did those feet in ancient time” -runossaan viittauksen ”Dark, Satanic Millseihin” – mustiin, saatanallisiin myllyihin, jotka tulkitsijasta riippuen viittaavat valtaviin tehtaisiin, kirkkojen ja valtion hirmuvaltaan tai instituutioihin, jotka kahlitsevat ihmisten luontaisen vapaudenhalun ikeeseensä.
Blake sai kotiopetusta ja ammensi lähes kaiken oppinsa Raamatusta. Ensimmäisen uskonnollisen ilmestyksensä Blake sai nelivuotiaana, jolloin kertoman mukaan Jumala painoi päänsä perheen asunnon yläkerran ikkunaan. Oman kertomansa mukana Blake keskusteli henkien kanssa koko elämänsä. Hän näki enkeleitä istumassa puissa Thames-joen varrella, keskusteli hirtettyjen lontoolaisryövärien henkien kanssa ja piti yhteyttä kuolleeseen veljeensä.
Blake ei koskaan sopeutunut koulun penkille, vaan hän aloitti kaivertajan opinnot kisällinä ja hänet hyväksyttiin Kuninkaallisen Akatemian oppilaaksi aikuisiällä. Jo varhain häntä pidettiin kuvainkaatajana; hän kapinoi Peter Paul Rubensin kaltaisten, tunnustettujen taiteilijoiden kauneusihanteita vastaan.
Blaken temperamentti, näyt ja omintakeisuus varmistivat sen, ettei hän koskaan päässyt Lontoon taidepiireihin. Hän ei nähnyt eroa todelisuuden ja näkyjen välillä ja hän puhui avoimesti keskusteluistaan edesmenneiden suurmiesten kuten John Miltonin, Michelangelon ja Paavalin kanssa.
Uransa aikana Blake teki etsaustöitä ja maalauksia ja piirustuksia. Hän kuvitti muun muassa Raamattua ja Jumalaista näytelmää, kirjoitti runoja ja aforismeja, piti omia taidenäyttelyitään ja eli käytännössä kädestä suuhun. Hän asui yhtä vuotta lukuun ottamatta Lontoossa koko ikänsä.
MITÄ Blake sitten opetti, mikä oli hänen taiteensa ydin? ”En tiedä muuta kristinuskoa enkä muuta ilosanomaa kuin sekä ruumiin että mielen vapaus harjoittaa mielikuvituksen jumalallisia taiteita!” julistaa Blake teoksessaan Jerusalem.
Blake kritisoi seksuaalisen pidättyväisyyden ihannetta vastaan, kannatti köyhien ja vähäosaisten oikeuksia ja julisti hallitsemattoman, selittämättömän energian vapauttavaa, parantavaa voimaa – ”Geniusta”, joka piili jokaisessa ihmisessä kaiken uskonnon, tieteen ja taiteen alkulähteenä.
Runoilija Risto Ahti kirjoittaa teoksessaan ”William Blake ja Vimmainen Genius” seuraavaa: ”Blake rakastaa ihmistä yksinkertaisesti ja syvästi. Goyan synkimpien kuvien tapaan hän näkee yhteiskunnan raaistumisen, teollistumisen hirviönkasvot. Blakelle ihminen ei ole niin vähän, niin kyvytön. Ihminen on jumalallinen, yhteydessä paljon syvempiin voimiin. Ihmisessä on GENIUS: Taiteen ja uskonnon tosi ja yksi ja sama nimi.”
BLAKESTA on käytetty nimitystä ”länsimaiden viimeinen profeetta”. Sana profeetta, kreikan sanasta ”profeemi”, ”sanoa etukäteen, ennustaa”.
Sanakirjassa ”profetia” merkitsee prosessia, jossa yksi tai useampi viesti, jotka on väitetysti kommunikoitu profeetalle, kommunikoidaan toiselle ihmiselle. Viestit yleensä sisällyttävät jumalaisen inspiraation, tulkinnan tai ilmestyksen tulevista tapahtumista. Historiallisesti selvänäön on sanottu olevan yhteydessä profetiaan, toki sillä erotuksella, että profeetta muistaa jälkikäteen sen, mitä hänelle on tapahtunut, selvänäkijä ei.
Kaikki Raamattunsa lukeneet tuntevat etenkin Vanhan Testamentin profeetat: Hesekiel, Samuel ja Elia. Jesaja, Jeremia ja Daniel. Raamattu oli tuttu Jaakolalle, ja sitä se oli todella myös Blakelle, joka etsi taiteen ja uskonnon samuutta Vanhan Testamentin profeetoista. Blake oli myös tietoinen siitä, että tietoisuudella ja hurmiolla oli myös yöpuolensa; pelko ja kauhut.
Tämä ilmenee kerta toisensa jälkeen hänen töistään; saadakseen yhteyden johonkin todempaan, korkeampaan, oli laitettava itsensä alttiiksi – syötävä kirjakäärö, muutettava luolaan, ripoteltava tuhkaa ylleen.
Blake ei ollut ainoa aikalaisensa, joka ammensi suurimmat näkynsä Raamatusta, Emmanuel Swedenborgin voisi mainita hänen hengenheimolaisenaan.
Viitatakseni jälleen Risto Ahtiin, hän kirjoittaa: ”En ole juurikaan lukenut Raamattua uskonnollisena teoksena vaan taiteen oppikirjana. Tämä on suoraa siirtoa Blakelta. Taide ei ole totuus vaan keino ilmentää totuus. Ja totuuden visiosta jokainen ihminen on itse ja yksin vastuussa. Tässä Blake on pohjoisimpia anarkisteja, henkilökohtaisen vastuun ja persoonallisen hyveen etsijöitä. Tällainen henkevyys on erittäin harvinaista koulutusyhteiskunnissa, pohjolassa. Blake on tässä mielessä tyypillinen kylähullu.”
Kylähullu, profeetta? Minkälainen oli Hesekiel, joka raivopäisenä saarnasi Jerusalemin tuhoa juutalaisille? Minkälaisessa maineessa oli Patmoksen Johannes? Entä Swedenborg, joka kertoi lontoolaisille tiedemieskollegoilleen keskustelleensa Jumalan kanssa kuolemanjälkeisen elämän tiloista?
PYSTYIKÖ kadunmies ymmärtämään Alpoa todella? Profeetat eivät ennusta, vaan he julistavat totuuksia. He kertovat sen, mitä näkevät ja mitä on juuri nyt. Koska useimmat ihmiset eivät elä nykyhetkessä, tämä on heille ongelma.
OLEN KIERTÄNYT aika pitkän polun päästäkseni sitomaan langat yhteen. Jos Blake oli länsimaiden viimeinen profeetta, nimitys, jota Alpo Jaakolasta käytettiin Tate Galleryssa, oli ”Shaman of Loimaa”, Loimaan shamaani.
Puhutaan taas terminologiasta – ”shamaani” merkitsee yhteisön jäsentä, jolla uskotaan olevan erityisiä yliluonnollisia taitoja. Shamaani on usein parantaja ja ennustaja, joka toimii yhdyssiteenä henkimaailman ja ihmisyhteisön välillä useimmiten muuntuneiden tajunnantilojen avulla. Shamanismi on leimallisesti maapallon pohjoisosien ilmiö.
”Profeetta” terminä sopii Blaken kontekstiin, ”shamaani” Jaakolan kontekstiin.
Jos haluamme todella ymmärtää jotakuta, meidän on ymmärrettävä, missä hän eli, minkälainen hänen taustansa on, miten hänen kokemuksensa ja hänen kuulemansa tarinat vaikuttivat hänen mielenmaisemaansa.
Alpo Jaakola sai kuulla suullisena perintönä tarinoita nälkävuosista ja isostavihasta ja veljessodasta. Hänen perheessään yhdistyivät syvä uskonnollinen vakaumus, verbaalinen lahjakkuus, slaavilaisuus, herkkyys ja raskaan työnteon ihanne. Omakohtaisesti hän sai todistaa monin tavoin raskaat sotavuodet ja Suur-Suomi-unelmat, jälleenrakennusvuodet ja YYA-aseman karhun kainalossa.
ENTÄ laajemmassa kontekstissa?
Matti Kekki kirjoittaa: Suomalaiset uhrilehdot ja uhritavat elivät hänessä edelleen hänen arkaaisen sielunsa maailmassa. Hän tiesi, mikä tämän muinaismaailman kohtalo oli ja on. Shamaanit olivat poistumassa Siperian hämärään.
Seuraava lainaus, A.W. Yrjänältä: ”Metsän väki on kaupungissa sokea. Perkele sen tänne johti, antoi lapion käteen, pani kaivamaan hautaa, ikävyydelle muistomerkkiä. Maakuopissa höyryää runonjalat, valtateillä etenee projektit tuhoon ja kadotukseen, jota voitoksi kutsutaan.”
Metsien tuhoaminen ja lajien katoaminen oli Jaakolalle valtava tragedia. Jaakola vietti kenties parhaat vuotensa Loimaan seudun syrjäkylien laidalla, metsän äärellä. Uusi valtatie tukkirekkoineen ja öljykuljetuksineen oli hänelle osoitus alkaneesta viimeisestä tuomiosta, karkotuksesta paratiisista.
Jonkin verran kommentaareja lukeneena koen, etten ole ainoa ihminen, jonka mielestä Jaakolan taide on täynnä symboleita, jotka viittaavat juuri tähän. Jaakola eli keskellä tragediaa, ja hän yritti ilmaista tuskaansa taiteellaan.
BLAKEN YMPÄRISTÖ oli teollistuva, valistuksenaikainen Lontoo, Jaakolan ympäristö kaupungistuva sodan jälkeinen Etelä-Suomi. Blake haki äidinkielensä Raamatusta ja mystiikasta, Jaakola pakanatemppelien ja uhrilehtojen päälle rakennetusta suomalaiskansallisesta kristillisyydestä.
Blaken ehkä tunnetuin teos, aforismikokoelma Taivaan ja Helvetin avioliitto, oli Jaakolalle nuoruudesta asti tuttu. Monissa Jaakolan töissä liikkuu Blaken taruhahmojen tapaan, mutta usein lihallisin muodoin ja naissukupuoleen kytkettynä, Jaakolan omia symbolihahmoja lukemattomin muodoin ja tilantein.
Me voidaan tietenkin vain spekuloida, minkä verran Blake todellisuudessa vaikutti Jaakolaan, mutta turvallista on sanoa, että yhtäläisyydet ovat merkittävät: kaksi vihaista, lainausmerkeissä sanottuna marginaaleissa operoinutta todenpuhujaa, joita jopa kavahdettiin.
Blake oli oppimaton filosofi ja rahvaanmies. Yhteiskunnallinen arvostus, koulututkinnot tai mitalit eivät merkinneet hänelle lopulta mitään. Jaakola vaihtoi tyyliä ja tekniikkaa mielensä mukaan ja kertoi Risto Ahdille tekevänsä taidetta ”henkensä kaupalla”.
Jälleen siteeraan Ahtia: ”Totuutta ei ole tieteissä eikä taiteissa, ei kansakoulussa, ei Loimaan tai Lontoon historiassa – ei muualla kuin jokaisen ihmisen omassa sielussa. Tätä Alpo Jaakola kutsuu nimellä Pelkkä. Pelkän nimi Blaken tekstissä on ihmisyys, Humanity.”
KUMPIKAAN HEISTÄ, Blake tai Jaakola, ei keksinyt maailmaa. Kaikki heidän ajatuksensa on jo aiemmin ilmaistu jossain muodossa, jossain kontekstissa. Mutta molemmat kytkeytyvät visiollaan, energiallaan ja mielikuvituksellaan ikuiseen tarinankerronnan perinteeseen, profeettojen ja näkijöiden ja shamaanien ketjuun.
Toisella taustalla seitsenvuotinen sota, teollistuminen ja poliisivaltio, toisella toinen maailmansota, jälleenrakennus ja Paasikiven-Kekkosen Suomi; silti molemmat ymmärsivät saman myyttisen äidinkielen, ymmärsivät pyhät tekstinsä ja julistivat vapaan, rajoittamattoman energian ilosanomaa, varjosta ja tunnustuksista ja meriiteistä luopumista.
Sukupolvi toisensa jälkeen puhuu viimeisistä ajoista, vanhojen ihanteiden kuolemasta ja kulttuurien rappiosta. Tässä on myös yhdysside Blaken ja Jaakolan välillä; tuomiopäivä on ikuinen prosessi, joka toistuu yhä uudelleen eri kulttuureissa ja eri konteksteissa. Blaken ja Jaakolan kohtaloksi jäi todistaa tiettyjen kulttuuristen ja historiallisten aikakausien päättymistä – aikakausien, jotka korvaantuivat uusilla aikakausilla, jotka päättyvät joskus, ja joiden päättymisestä seuraavat profeetat kertovat omasta kontekstistaan, omalla kielellään.
YHÄ UUDELLEEN myytit luovat nahkansa, saapasnahkatornit kaatuvat, sukupolvet vaipuvat, uusi korvaa vanhan ja aikojen vyöryessä muuttuu itse vanhaksi. Tästä muutoksesta kertovat profeetat, shamaanit ja näkijät. He samaan aikaan näkevät maailman uutena, energisenä, riemukkaana ja pukevat surunsa vanhan maailman kuolemasta taiteeseensa.
Kiitos kaikille kuulijoille. On ollut suuri kunnia puhua täällä tänään.”