Nykymaailmassa empatia on tärkeä taito, ja sen merkitys vain korostuu, kun seuraa maailmanpolitiikkaa. Empaattisuuden lisäksi toki on osattava asettaa terveet ja järkevät rajat, sillä kynnysmattona ei pärjää kovilla arvoilla pelaavien maailmassa. Ja tietenkin järki on tärkeä työkalu arjessa, mutta erityisesti sillä on painoarvoa politiikassa.
Empaattisuus tuntuu ainakin näin maalaisjärjellä ajateltuna hyvältä asialta myös valtaapitävien ihmisten luonteenpiirteeksi. Varsinkin, jos tämä johtaja osaa olla myös hyvällä tavalla jämäkkä, oikeudenmukainen ja järkevä.
Mutta empatiaa ei läheskään aina pidetä hyvänä asiana politiikassa tai muussa johtamisessa. Toisaalta ajatellaan, että liian empaattinen ihminen on helposti juuri sellainen kynnysmatto, jota on helppoa vetää joka suuntaan. Itse kyseenalaistan tuon väittämän, jos empatiaan kykenevä ihminen pystyy tekemään rajat ja asettamaan kuitenkin selkeät tavoitteet. Mutta samalla pystyy huomioimaan myös muiden tunteita ja asemaa – eli käytännössä muutakin kuin vain sitä omaa tai oman pienen kerhonsa asemaa.
Empatiaa politiikassa on myös kritisoitu niin suomalaisen vasemmiston kuin oikeiston politiikkojen taholta. Esimerkiksi vasemmiston Anna Kontulan mielestä poliitikon on tärkeämpi tehdä ratkaisuja kriisin keskellä kuin somettaa tunteitaan. Perussuomalaisten Riikka Purra on myös kuuluisa tokaisustaan, jossa hän ilmaisee, että empatia ei kuulu politiikkaan.
Mielestäni maailma kaipaa nyt henkisesti kypsiä ihmisiä tulevaisuuden vallanpitäjiksi, vaikka kuinka sitä pidettäisiin jonkinlaisena lässytyksenä. Miten voi johtaa kansakuntaa ja valtiota, jos ei kykene ymmärtämään eri asemassa olevien ihmisten asemaa? Miten voi hoitaa diplomaattisia ja rauhanomaisia poliittisia suhteita, jos ajaa vain tiettyjen tahojen, kansojen tai etuoikeutettujen asemaa?
Empatia terminä merkitsee muun muassa toisen henkilön sisäisten tunteiden oivaltamista ja asettumista toisen asemaan. Tällaista taitoa on vaikea kuvitella esimerkiksi eräällä valtaa pitävällä miehellä, joka puhuu sodan raunioiden keskellä sinnittelevän palestiinalaisen kansan siirtämistä muualle tulevaisuuden rantalomalaisten tieltä.
Ehkä noinkin kovan jätkän puheet viehättävät alussa, mutta kun pilkka osuu omaan nilkkaan, niin se ei enää naurata. Jos maailmantaloutta heilauttelevat tullit kolahtavat omalle kohdalle ja työtilanteeseen, niin sitä ei varmastikaan toivo kukaan.
Uutisia seuranneena ei niin empaattisista johtajista on tullut pohdittua myös sitä, että jos meiltä vietäisiin vielä mahdollisuus yleiseen tiedotusvälinekanavaan, niin se vasta olisikin tie aivopesulaan. Vaikka siitä olen samaa mieltä, että erityisesti politiikasta raportoivien toimittajien ei tulisi fanittaa mitään tiettyjä puolueita. Toinen asia, mikä onkin tärkeä oppi, on opetella ajattelemaan omilla aivoilla. On turha syytellä lampaiksi muita, jos itsekin määkii tietyn isminsä tiukkoja oppeja.
Marianne Rovio