Vain 25-vuotiaana Pirkko Jaakola julkaisi vuonna 1965 esikoisteoksensa Älä välitä Arnold. Me, joiden kirjahyllystä tuo teos löytyy, tiedämme, että se aikanaan sai monet keskivertolukijat lievästi ilmaistuna ymmälle. Modernin surrealistiset runot ja samaa taidesuuntaa edustanut Alpo-veljen kuvitus olivat tuohon aikaan monelle liian kova pala purtavaksi.
Arvostelijoiden asenne teokseen oli kuitenkin myönteinen ja se avasi aloittelevalle kirjailijalle ovia. Enemmän sattumaa oli, että hän sen myötä myös tutustui tunnettuun kirjailijaan ja kääntäjään Juha Mannerkorpeen. Suhde jäi aika lyhyeksi, vaikka johtikin aina kihlojen hankkimiseen saakka. Nuoreen maalaisneitoon romanssi kuitenkin jätti niin syvän jäljen, että selviä viittauksia siihen löytyy runsaasti hänen myöhemmässä tuotannossaan.
Uutta runokirjaa saatiin odottaa peräti 60 vuotta, mutta muita Pirkon tekstejä on nähty ja kuultu monessa muodossa ja monella foorumilla. Pakinoita ja kolumneja on ilmestynyt useammassakin lehdessä ja niistä poimittu kirja Puukansan tarinoita ilmestyi vuonna 2003. Lukemattomien taitelijoiden tulkitsemina hänen teksteistään on voinut nauttia radiossa, televisiossa ja eri estradeilla Haaran kylätalosta aina Kansallisteatteria myöden. Useita hänen runojaan on myös sävelletty ja päätynyt levytyksiin asti. Näistä tunnetuin lienee Muksut yhtyeen julkaisema Silmät silmiä, korvat korvia.
Tuotantoa Pirkko Jaakolalla on siis kyllä riittänyt. Kuten uuden Helmasyntejä-runokirjan julkistamistilaisuudessa saatiin kuulla, materiaalin suhteen suureksi ongelmaksi muodostui se, että kirjailija itse on lähes tyystin laiminlyönyt arkistoinnin. Niin kuin Loimaan Lehtikin uutisoi (3.5.2025), apuun riensi oma poika, näyttelijä Antti Jaakola, joka ”lönnrotina” kiersi ympäri maata tekstejä metsästämässä.
Hyvin poika tehtävän hoiti ja siitä tuloksena on hieno retrospektiivinen kokoelma runoja vuosilta 1966-2025. Mukana on sopivasti muutakin tekstiä, mukaan lukien kirjailijan tervehdys lukijalle ja pojan jälkisanat. Yleisestikin voidaan olettaa, että äiti ja poika ovat hyvissä väleissä, mutta Jaakoloiden tapauksessa kaikesta näkee ja tuntee, että heidän välisensä suhde on ainutlaatuisen kiinteä ja lämmin.
Sisällöltään teos kattaa koko runokirjallisuuden kirjon. Jokaiselle löytyy jotakin perinteisestä loppusointuisesta moderneimpaan sanataiteeseen. Yhtäällä liikutaan taiteellisissa sfääreissä, toisaalla lähennellään kansantarinoita ja arkkiviisuja.
Yksi trendi on selkeä. Pirkko Jaakola asettuu aina ja kaikessa sorrettujen, hylättyjen ja petettyjen puolelle. Tämän sympatiansa vähäosaisia kohtaan hän onnistuu vielä sanoittamaan niin, että myös lukijan on siihen helppo yhtyä.
Teksteissä maistuu eletty elämä, siihen mitään lisäämättä tai siitä mitään pois jättämättä. Tinkimättömällä rehellisyydellä hän runoissa avaa sisimpänsä. Monelta osin niitä sävyttää hänen taitonsa nauraa itse itselleen.
Kirjassa tartutaan rohkeasti myös vaikeisiin ja rankkoihin aiheisiin. Masentavaan synkistelyyn siinä ei kuitenkaan sorruta. Lukijan oloa helpotetaan ripauksella lämmintä myötätuntoa ja kirpeää huumoria. Siitä huolimatta pääsee kokemaan tunneskaalan laidasta laitaan.
Pirkko Jaakolalla on yksi erityinen lahja. Hän osaa nähdä kauneutta ja huumoria sielläkin, missä monet muut eivät niitä havaitse. Perimmäisen viestin perille menoa nekin silti enemmän tehostavat kuin vesittävät.
Selväksi myös tulee, että Pirkko Jaakola rakastaa tätä maata – ja aivan erityisesti Loimaata. Mitään teennäistä hurraa-isänmaallisuutta hän ei siedä, mutta kansaa ja kansalaisia kohtaan hänen suhteensa on mitä lämpimin. Isänmaanrakkaus tarkoittaa hänen ajattelussaan ennen muuta rakkautta lähimmäiseen ikään tai säätyyn katsomatta.
Loimaalainen Pirkko Jaakola on ollut koko ikänsä, eikä koskaan ole peittänyt loimaalaisuuttaan – päinvastoin. Loimaan tunnetuksi tekemisessä ei monikaan ole päässyt hänen tasolleen. Eikä voi edes kuvitella, että verrattomat tekstit Haaran-Onkijoen teatterilaisille olisivat syntyneet ilman intohimoista suhdetta paikalliseen väestöön.
Taiteilijana Pirkko Jaakola ilmi selvästi – ja aiheesta – uskoo itseensä. Sen sijaan hän ei ole itse itseään korottamassa eritysasemaan. Jälkiviisaasti voisi nyt pohtia sitä, olisiko pieni annos myös kunnianhimoa ollut urakehityksen kannalta paikallaan?
Uuteen kirjaan liittyen on ehdottomasti annettava tunnustus myös sen mainiosta ulkonäöstä. Taitto on onnistuneen selkeää ja kansikuva paitsi viehättävä, myös teoksen nimeen sopivasti kytkeytyvä.
Otsikon lupaamia syntejä kirjassa on loppujen lopuksi kovin vähän. Niihin aikoihin, kun Pirkko Jaakola aloitteli kirjailijan uraansa monet vielä pitivät viittauksia ruumiillisuuteen sekä siihen liittyviin toiveisiin ja haluihin syntinä. Ne ovat toki tekstissä mukana, mutta ei sellaisessa muodossa, että niitä olisi perusteltua synniksi nimetä.
Suurin synti tähän kirjaan liittyen taitaakin olla siinä, että se ilmestyy vuosikymmeniä liian myöhään!
J. E. Lassila