Olavi Ala-Nissilä & Esa Härmälä: Miten Suomi selviytyy? Tietoteos, 94 s. Väyläkirjat, 2025
Jo toistamiseen suomalaisen politiikan ja talouselämän raskassarjalaiset, valtiopäiväneuvos Olavi Ala-Nissilä ja agronomi Esa Härmälä ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja koonneet pamflettimaisen kirjan muotoon ajatuksensa siitä, miten Suomi voisi selviytyä nykyisestä velkakierteestä ja talouden taantumasta.
Perimmäiseksi syyksi kirjoitustyölleen tämä ”entisiksi kekkosnuoriksi” ja ”yli 70-vuotiaiksi isoisiksi” itseään tituleeraava kaksikko ilmoittaa sen, että he eivät enää pitkään aikaan ole kuulleet tulevaisuuteen liittyen sanottavan, että ”lapsilla on sitten paremmin”. Lähes kaikki keskeiset kehitystä mittaavat indikaattorit osoittavat siihen suuntaan, että tulevina vuosina on odotettavissa erittäin suuria vaikeuksia, ellei nopeasti ryhdytä korjaaviin toimenpiteisiin. Tällaisia toimia miehet kirjassaan ennakkoluulottomasti hahmottelevat.
Heti alussa he kertovat tehneensä tietoisen rajauksen ja jättäneensä tarkastelun ulkopuolelle kaksi keskeisen tärkeää ongelmaa eli ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden katoamisen. Niiden ympärillä käydään muutoinkin vilkasta keskustelua ja asiantuntevia korjausmalleja ja -esityksiä on runsaasti. Sitä he joka tapauksessa haluavat painottaa, että Suomi myös kestävän kehityksen edistämisessä pysyy valtioiden kärkikastissa.
Omia toimenpide-ehdotuksia kirjan alussa taustoitetaan runsaalla tilasto- ja ennustemateriaalilla. Niissä tarkastellaan kattavasti muun muassa Suomen valtiontalouden epätasapainoa, valtionvelkaa, verotusastetta sekä BKT:n ja kansalaisten nettovarallisuuden kehitystä. Erittäin mielenkiintoisia ovat myös maailman ja Euroopan sekä erikseen Suomen talouden ja kehityksen skenaariot, samoin kuin maamme SWOT-analyysi mahdollisuuksineen, uhkineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Kuten yleisesti on tiedossa, Suomen tämän päivän tilanne ei ole mairitteleva. Maan talous on pahasti sakannut jo lähes kaksikymmentä vuotta. Kuluvan vuoden budjetin menot ovat 88,8 miljardia euroa ja tulot 76,6 miljardia. Tämä merkitsee sitä, että valtio joutuu ottamaan nk. syömävelkaa eli kattamaan juoksevia menoja lainalla. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi oli Nokian vetämänä vuosituhannen alussa saavuttamassa taloudessaan naapureiden tason, mutta nyt ero on karannut uudelleen käsistä – ja kasvaa koko ajan.
Valtakunnan hallituksen toimintalinja ei kirjoittajia vakuuta. Heidän mielestään taloudellinen toimeliaisuus on saatava nopeaan kasvuun ja siihen ei hallituksen toimenpiteillä tulla pääsemään. Julkisen talouden leikkaukset, verojen korotukset ja talouden viriämisen odottelu eivät yksinkertaisesti riitä.
Eräänlaiseksi ohjelmajulistukseksi voi tulkita kirjan alaotsikon ”Velvollisuus osallistua – oikeus vaurastua”. Kaikkein keskeisin keino ei ehkä monellekaan ole suuri yllätys. Esityksenä on, että kokonaisveroastetta laskettaisiin seuraavat neljä vuotta yhdellä prosenttiyksiköllä vuodessa. Pääpaino tältä osin olisi tuloverojen rukkauksessa.
Yritysverotukseen kokonaisuutena ei tarvetta suuriin muutoksiin nähdä. Yritysten investointipotentiaalia vahvistavien tulojen verotusta voisi heidän mukaansa helpottaa, mutta yrityksestä ulos otettavien tulojen verotusta voisi vastavuoroisesti jopa hieman kiristää.
Joidenkin lukijoiden kulmakarvoja saattaa kohottaa se, että kaikkein rikkaimpien kansalaisten asemaan ei nähdä tarvetta erikseen puuttua. Vastaus on se perinteinen: heitä on niin vähän, että sillä ei olisi kokonaisuuteen vaikutusta. Ei kait tätä niin pidä tulkita, että kirjoittajien mielestä valtaosa kansallisomaisuudesta nykytrendin mukaisesti voi jatkossakin keskittyä yhä pienemmälle ja pienemmälle superrikkaiden eliitille?
Aivan ennenkuulumaton ei ole esitys siitä, että sosiaaliturvajärjestelmä pitäisi perusteellisesti perata. Todella apua tarvitsevien asema halutaan kyllä turvata, mutta parempiosaisille lisättäisiin omavastuuta samalla valinnanvapautta kasvattaen. Yleisestikin verotusta, sosiaaliturvaa ja maksupolitiikkaa tulisi rukata työntekoa ja selviytymistä kannustavaan suuntaan.
Ehkä kirjan radikaaleinta antia on esitys perhepolitiikan uusimisesta niin, että vanhempien vastuuta lapsista ja toisaalta lasten vastuuta ikääntyvistä vanhemmistaan hallitusti lisättäisiin. Onko edes teoriassa mahdollista, että jokin puolueista uskaltautuisi tällaisen tavoitteen ohjelmaansa sisällyttämään?
Kirjoittajat liittyvät siihen nykyisin yhä harvalukuisempaan joukkoon, joka puhuu aluepolitiikan vahvistamisen puolesta. Eikä riitä pelkästään taloudellisten aluetukien lisääminen, vaan pitäisi jopa palata takaisin valtion laitosten hajasijoittamisohjelmaan. Vaikka esityksiä perustellaan vahvasti sekä omavaraisuustavoitteella että turvallisuuspolitiikalla, olisi niissäkin monella puolueella pureksimista!
Suomen selviytymisstrategiaa ei kirjassa pidetä yksinomaan taloudellisena kysymyksenä. Aika laajan käsittelyn saavat myös mm. ulkoiseen turvallisuuteen, demokratiaan sekä kansan yhtenäisyyteen ja arvopohjaan liittyvät kysymykset. Natoa kannatetaan, mutta maamiinakiellosta halutaan eroon. Samoin EU:ta puolletaan ja jopa yhteistä velanottoa, joskin tiukoin rajauksin. Liittovaltiokehitys ei sen sijaan innosta.
Kotimaan tasolla maakuntahallintoa halutaan vahvistaa ja paljon parjatut hyvinvointialueet saavat selkeän tuen. Terveydenhuollossa halutaan rahoituksen uusjakoa niin, että perusterveydenhuollon osuutta erikoissairaanhoitoon verrattuna kasvatetaan. Näin arvioidaan viimemainittuun kohdistuvien paineiden samalla helpottavan.
Kirja yllättää myös maamme kristillisen perinteen arvostamisella. Erityisesti luterilaisuus on ollut se kivijalka, jonka varaan on rakennettu nykyinen hyvinvoinnista huolehtimisen kulttuuri, hyvien tapojen arvostaminen ja korkea työmoraali. Ilman tällaista yhteistä arvopohjaa on vaarana ajautua yksilöä liiaksi korostavaan arvotyhjiöön, jossa äänensä saavat kuuluviin vain kaikkein radikaaleimmat äärilaidat. Joudutaan tilanteeseen, jossa ollaan jokainen jokaista vastaan, kun pitäisi olla jokaisen toinen toistaan tukemassa.
Paljon ovat kirjoittajat onnistuneet saamaan painavaa asiaa kooltaan pienehköön pamflettiinsa. Lukijana vakuuttuu siitä, että heidän pontimenaan on ollut todellinen huoli isänmaan ja sen nuorimman väestönosan tulevaisuudesta. Kun kaikki vastuulliset piirit ovat yksimielisiä siitä, että nykymenolla ei voida jatkaa, on äärimmäisen arvokasta tuoda esiin uusia keskustelunavauksia.
Olavi Ala-Nissilä ja Esa Härmälä näyttävät erinomaista esimerkkiä.
J. E. Lassila