Mira Kreivilä: Niin kuin se minussa on. Romaani, 326 s. WSOY, 2025
Aina silloin tällöin kuulee käytettävän kielikuvaa, jonka mukaan joku on ”sukeltanut suoraan syvään päätyyn”. Sanonta voidaan ymmärtää niin, että asianomainen on pelottomasti ja ennakkoluulottomasti tarttunut vaativan tehtävään, jonka onnistumisesta hänellä ei voi olla etukäteen varmuutta. Näin on menetellyt taustaltaan loimaalainen, nyttemmin turkulaistunut Mira Kreivilä (s. 1993) esikoisteoksellaan Niin kuin se minussa on .
Kyseessä on niin kutsuttu elämäkertaromaani, jossa todella eläneen henkilön vaiheista kerrotaan osin faktatietojen, osin fiktion keinoin. Romaanin päähenkilö ja samalla kertoja on Rostovissa syntynyt venäjänjuutalainen Sabina Spielrein (1885-1942), joka kirjassa käy lävitse elämänsä dramaattisia käänteitä.
Teos jakaantuu neljään lukuun, joista jokainen alkaa lyhyellä kuvauksella vuodelta 1942. Tuolloiseen Neuvostoliittoon hyökänneet natsi-Saksan joukot tulevat pidättämään Spielreinin ja hänen tyttärensä, viedäkseen heidät ammuttaviksi 27 000 muun juutalaisen kanssa. Aloituskappaleiden jälkeen kussakin luvussa kerrotaan takaumin tuohon tilanteeseen johtaneesta kehityksestä.
Sabina syntyi keskiluokkaiseen viisilapsiseen perheeseen, jonka elämää dominoi lähes julmia ruumiillisia rangaistuksia suosinut isä. Suuri vaikutus häneen oli myös sillä, että hänen pikkusiskonsa kuoli 6-vuotiaana ja hän tunsi asiasta ilmeisen perusteettomasti syyllisyyttä.
Liekö edellä mainituista tekijöistä johtunut, että nuoren ja lahjakkaan tytön mieli järkkyi lopulta niin pahoin, että hänet 18-vuotiaana toimitettiin hoidettavaksi Sveitsiin Zürichissä sijainneelle Burghölzlin psykiatriselle klinikalle. Siellä hänen hoidostaan vastasi yksi psykoanalyysin uranuurtajista, potilastaan kymmenisen vuotta vanhempi Carl Gustav Jung (1875-1961). Uusi hoitomuoto perustui luottamuksellisiin keskusteluihin ja sana-assosiaatioiden hyödyntämiseen. Se oli täysin mullistavaa vanhoihin enemmän tai vähemmän väkivaltaisiin hoitoihin verrattuna.
Vähitellen hoito alkoi tuottaa tulosta niin, että lopulta Sabina pystyi aloittamaan itsenäisen elämän ja lääketieteen opinnot. Hän menestyi erinomaisesti ja myös hänestä itsestään tuli psykoanalyytikko. Kirjassa vilahtaa ohimennen myös tuon hoitomuodon varsinaisena isänä pidetty Sigmund Freud (1856–1939). Kahta edellä mainittua puolestaan kuvataan alan perintöprinssiksi ja -prinsessaksi.
Muutoin onnistunut hoito kuitenkin epäonnistui yhdeltä osin. Lääkäri ja potilas aloittivat suhteen, jollaista pidettiin – ja pidettäisiin nykyäänkin – ehdottoman tuomittavana. Tuomittavuutta lisäsi se, että miehellä oli vaimo, kaksi lasta ja kolmas lapsi suhteen aikana tulossa. Kuinka intiimi suhteen laatu loppujen lopuksi oli, siihen kirja ei anna suoraa vastausta. Teoksessa asiasta saadaan vain potilasosapuolen näkemys. Joka tapauksessa selviää, että Jung vietti Spielreinin luona usein myös öitään.
Lopulta Jung päätti suhteen, mikä oli Spielreinille raju pettymys. Rakastavaisina he olivat jakaneet samat kiinnostuksen kohteet ja ammatillisessa mielessä heistä olisi voinut kehittyä erinomainen työpari. Vaikka Spielreinin oli mahdotonta ymmärtää Jungin ratkaisua, hän lopulta joutui tunnustamaan tosiseikat. Koville se kuitenkin otti ja sai hänet toteamaan: ”Minä kuolen tähän tautiin, joka on rakkaus.”
Ennen pitkää hän kuitenkin perusti oman perheen ja avioitui enemmän äitinsä kuin omasta tahdostaan kotiseudultaan kotoisin olleen lääkärin kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta, vaikka kysymyksessä ei näytä mikään rakkausavioliitto olleenkaan. Perheen traaginen kohtalo tuli todetuksi jo tämän kirjoituksen alussa.
Mira Kreivilän vahvuus tässä romaanissa on tunteiden ja tuntemusten sanoittamisessa. Varsinkin kirjan alkuosan kuvaukset skitsofrenian akuutin vaiheen oireista pakkoliikkeineen, painajaisineen, väkivaltaisuuksineen, harhoineen, itsemurha-ajatuksineen ja itsensä vahingoittamisineen on aika ajoin piinallista ja järkyttävääkin luettavaa. Epätoivoisena sairas pyytää jopa toisia apuun: ”Satuta minua, kipu on ainoa todiste siitä, että en ole kuollut.”
Tämä mielen kaaoksen kuvaus on myös siinä mielessä lukijalle haastavaa, että läheskään aina ei voi olla aivan varma siitä, puhutaanko kulloinkin todella tapahtuneista kauheuksista, vai onko kysymys sairastuneen mielen tuottamista harhoista tai painajaisista. Viime kädessä asialla ei liene suurta merkitystä. Niiden tuottama tuska on joka tapauksessa yhtä tosi ja voimakas.
Loimaan Lehden ansiokkaassa haastattelussa ( LL 15.2.2025) Mira Kreivilä kertoo psykoosin olevan tuttua myös hänelle itselleen ja se on varmasti antanut valmiuksia asiasta kertomiseen, vaikka omat kokemukset eivät saman sisältöisiä ole olleetkaan. Samoin aiheeseen paneutumista on ratkaisevasti auttanut se, että hän on saanut käyttöönsä päähenkilöön liittyvää autenttista materiaalia niin sairaskertomusten, lääkärien muistiinpanojen kuin kirjeidenkin muodossa. Suoria lainauksia niistä on myös sisällytettynä romaanin tekstiin.
Spielreinin henkilöhistoriaa tuntevista lukijoista joku olisi ehkä odottanut, että hänen omasta urastaan ja perhe-elämäsään olisi teoksessa myös kerrottu. Nythän myöhemmät elämänvaiheet kohtalokasta pidättämistä lukuun ottamatta jäävät lähes huomiotta. Kirjasta saa myös käsityksen, että hänellä olisi ollut vain yksi lapsi, vaikka niitä todellisuudessa oli kaksi. Romaanin laatuun kirjana näillä huomioilla ei kuitenkaan ole merkitystä.
Esikoiskirjan poikkeuksellisen hyvään onnistumiseen on luonnollisesti myötävaikuttanut myös se, että Mira Kreivilä on ammatiltaan äidinkielen opettaja ja hankkinut myös erikseen oppia kirjoittamiseen. Hänen vahva osaamisensa näkyykin kirjassa kautta linjan. Rankkojakin aiheita hän pystyy kuvaamaan lähes runollisin ilmauksin.
Sabina Spielreinin elämässä oli useita järisyttäviä käänteitä, joista useimmat olivat hyvin traumaattisia. Onnen hetkiä oli harvassa ja useimmat toiveet jäivät toteutumatta. Toteutumatta jäi myös hänen toiveensa siitä, että hänen hautakiveensä hakattaisiin teksti: ”Minäkin olin ihminen. Nimeni oli Sabina Spielrein.”
Joukkohaudoille ei kiviä pystytetty.
J. E. Lassila