Olen tämän kolumnin julkaisupäivänä suuntaamassa Tampereelle, Nokia-areenalle, missä esiintyy illalla kansainvälistä kiertuetta tekevä Ghost. En ole yhtyeen ykkösfani, mutta matkailu avartaa, ja lippukaupan lahjakortti oli menossa vanhaksi juuri lipunmyynnin aikoihin.
Kyseinen konsertti ehti olla otsikoissa jo ennen lipunmyynnin aukeamista, sillä monet tiedotusvälineet tarttuivat siihen, että kyseessä on puhelinvapaa tapahtuma. Keikkapaikalla puhelin suljetaan pussiin, joka avataan vasta konsertin loputtua. Luuria saa käyttää ainoastaan erikseen merkityillä alueilla.
Asiasta muistutettiin sekä lipunoston yhteydessä että sen jälkeen. Ennen illan konserttia olen saanut jo viisi sähköpostiviestiä ja yhden tekstiviestin, joissa keikkaan on ohjeistettu varautumaan maksukortilla, tulostetuilla keikkalipuilla ja kärsivällisyydellä.
Ajatuksena puhelinvapaa tapahtuma on tietysti mukava. Liian usein sitä viettää keikoista karhunosan katsoen esitystä kameran kautta, eikä keikkavideoihin tule kotimatkalla tehdyn päivityksen jälkeen palattua. Nyt ei tarvitse pelätä, että somessa vastaan tulevat päivitykset kiertueen aiemmilta keikoilta nostaisivat tai laskisivat odotuksia liiaksi. Ei huomion vieviä viestejä, ei näyttömerta lavan edessä. Ei pelkoa siitä, että oma laulu (tai varmaan pikemminkin huuto) kuuluu kenenkään muun videolla. Pelkkää hetkessä elämistä ja musiikista nauttimista ilman luuria.
Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, millaiset käytännön järjestelyt puhelinvapaa tapahtuma vaatii ja millaisia vaikutuksia niillä on keikan kulkuun. Miten paikalle saapuminen ja puhelinten sulkeminen pusseihin käy? Jonottaako porukka juomatiskin sijaan luuritauolle? Kannetaanko sääntöjä rikkovat oikeasti pihalle? Miten ihmiset löytävät toisensa vessareissun jälkeen?
Puhelinkeskustelu on muutenkin käynyt kuumana. Vasta viime kuussa uutisoitiin perusopetuslain muutoksesta, joka mahdollistaa puhelimen häiritsevän käytön rajoittamisen järjestyssäännöillä. Asiaa on puitu myös tällä palstalla. “Addiktion aiheuttava pieni ruutuvempele”, kuten kollegani asian taannoisessa kolumnissaan (LL 22.3.) ilmaisi, ei ole mikään ongelmaton kapistus.
Itse olen juuri sitä ikäpolvea, jonka ensimmäisellä puhelimella sai soitettua, laitettua tekstiviestejä ja pelattua matopeliä. Jälkiviisaana olen siitä hyvin iloinen. Älypuhelimet yleistyivät vasta, kun olin yläasteella ja muistelen, että jo silloin niiden vaikutuksista keskittymiseen ja käyttäytymiseen puhuttiin.
Puheiden lisäksi tarvitaan tietenkin aina myös konkreettisia tekoja. Yksi ilta tuskin vielä pelastaa kenenkään keskittymiskykyä, mutta suunta on mielestäni oikea.
Oona Tepponen