Keskustelin kerran haastateltavan kanssa siitä, kuinka vaikeaa poliitikoille on myöntää erehtyneensä.
Haastateltava (joka muuten ei ole poliitikko) oli sitä mieltä, ettei poliitikko yksinkertaisesti voi mennä myöntämään virheitään, vaan mieluummin ne haudataan sekalaisiin selityksiin. Kai siinä menisi muutoin uskottavuus.
En ollut haastateltavan kanssa suinkaan eri mieltä, koska todistusaineisto on musertava hänen kantansa puolesta.
Kapinoin kuitenkin mielessäni ja ehkä vähän ääneenkin sitä, miksi näin pitää olla. Eikö elämä olisi helpompaa, jos edes joskus tunnustaisi mokanneensa.
Kunnioitukseni ansaitsisi pikemminkin sellainen poliitikko, joka sanoisi: ”Maailma on muuttunut ja tieto lisääntynyt, myönnän erehtyneeni. Olenpa tainnut muuttua ihmisenäkin.”
Tietenkin ne poliitikot, jotka välttelevät viimeiseen saakka ottamasta kantaa, eivät tee virheitä. Kai se on jonkin sortin valtiomiestaitoa.
Nuorempana intouduin kynäilemään brittien EU-erosta, niin sanotusta Brexitistä.
Vanhasta kolumnista on luettavissa melko välinpitämätön suhtautuminen Britannian eroon Euroopan unionista, vahingoniloa jopa? Kyseenalaistinpa senkin, onko unioni itsessään välttämätön niiden vapaakaupan etujen saavuttamiseksi, mitkä pienelle vientivetoiselle Suomelle ovat tärkeitä.
Yhdeksän vuotta myöhemmin en voi olla katsomatta asiaa muunkin kuin talouden kannalta, etenkin meidän turvallisuutemme näkökulmasta.
Maailmassa, jossa itänaapurimme hyökkää Ukrainassa, koen paremmaksi, että tähän barbaarimaiseen imperialismiin vastataan mahdollisimman yhtenäisesti – on se sitten EU tai vaikka niin sanottu halukkaiden maiden ryhmittymä.
Sillä sitähän Venäjä haluaa, että Eurooppa on mahdollisimman epäyhtenäinen, koska silloin sen on helpompi manipuloida ja muuttaa maailmaa vaivihkaa mieleisekseen.
Euroopan yhtenäisyyden merkitys korostuu tilanteessa, jossa luottamus Yhdysvaltoihin on horjunut pahemman kerran.
Minulle on suhteellisen kivutonta myöntää, että olen joutunut tai saanut muuttaa suhtautumistani eurooppalaiseen yhteistyöhön ja ylipäätään eurooppalaisuuteen muutaman piirun myönteisempään suuntaan. Tämä usko on tosin usein koetuksella seuratessa esimerkiksi sellaisten valtioiden kuin Unkarin ja Slovakian edesottamuksia.
Viime aikoina kotimaassamme minua ovat askarruttaneet ne ilmeisen isänmaallisina itseään pitävät ihmiset, jotka kannattavat esimerkiksi Trumpin hallinnon politiikkaa – mikä on tietenkin täysin sallittua, elämmehän demokratiassa. Olen pohtinut kysymystä sitä taustaa vasten, tuottaako heille tuskaa sovittaa poliittista katsantoaan yhteen sen tosiasian kanssa, että Trump ja Putin ovat arvoiltaan käytännössä hengenheimolaisia keskenään.
Jokin tässä asetelmassa ei vain aukene minulle vai onko selitys vain se, että me ihmiset olemme ajatuksissamme ja teoissamme ristiriitaisia olentoja.
Aika vastauksia antaa, mutta on siinäkin asioiden selittämistä itselle parhain päin.