Luen parhaillaan elämäkertaa Vesilahden kirkkoherrasta Harri Henttisestä, joka on kulkenut pitkän ja varsin vaivalloisen tien oman itsensä kanssa. Miia Siistosen kirjoittamassa Harri Henttinen – Sieluni värit -kirjassa kuusikymppinen Henttinen kertoo avoimesti sisäisestä kamppailustaan oman identiteettinsä kanssa. Hän kun ei edusta millään muotoa perinteistä kirkon palvelijaa saatikka näytä lainkaan siltä, miltä miehen oletetaan näyttävän. Hänen musta liehuva lettinsä on usein sidottu ylös hiusdonitsilla, kasvot on vahvasti meikattu ja helyt kimaltelevat kaulassa ja sormukset sormissa. Vaatteet ovat värikkäitä ja olemus on enemmän rokkaria kuin kirkkoherraa muistuttava.
Vaikka tie on ollut kivikkoinen, Henttinen ei ole mukautunut yhteiskunnan luomiin roolimalleihin. Se on hänen mukaansa avannut usein hyviä keskusteluja siitä, miten erilaisia ihmiset voivat olla. Hän sanookin, että jokainen voi toimia mieltymystensä mukaan, kunhan ei loukkaa muita.
Varsin vaiherikas ja erikoinen elämä on ollut myös englantilais-suomalaisella Neil Hardwickilla, joka tunnetaan teatteri- ja televisio-ohjaajana sekä kirjailijana. Jonotan parhaillaan kirjastosta hänen tuoretta elämänkertaansa, joka kantaa nimeä Poistetut kohtaukset – Muistelmat.
Hän on hyvä esimerkki siitä, miten elämän palikat saattavat järjestyä aivan eri asentoon, mitä ihminen on itse suunnitellut. Vanhoista lehtihaastatteluista paljastuu, että Hardwick oli kiinnostunut jo lapsena kirjoittamisesta, ohjaamisesta ja näyttelemisestä. Ammatin oli kuitenkin määrä löytyä fysiikan alalta, jota hän pääsi opiskelemaan Cambridgen yliopistoon King’s Collegeen. Pääaine vaihtui kuitenkin nopeasti filosofiaan.
Varsinainen käännekohta elämässä tuli, kun hän tapasi tulevan vaimonsa, joka sattui olemaan suomalainen. Muutto Suomeen oli tuskin nuoren britin ykkösvaihtoehtoja, jos oli lainkaan, mutta elämä ei aina kysele ihmisen omia suunnitelmia. Ja hyvä niin. Kulttuurielämäämme olisi jäänyt valtava aukko, jos tämä suomalaiseen sielunmaiseman ytimeen sukeltanut filosofi ei olisi saapunut tänne.
Meillä on jokaisella oma kohtalomme, tarinamme. Se ei ole kuitenkaan kiveen hakattu. Se millaisiksi synnymme, ei ole meidän käsissämme, mutta se on, miten itseemme suhtaudumme. Harri Henttinen on tästä oiva esimerkki. Hän olisi varmasti päässyt helpommalla mukautumalla enemmän yhteiskunnan asettamaan miehen rooliin, mutta olisiko hän ollut silloin onnellinen. Ei varmasti.
Neil Hardwick taas olisi voinut jäädä Englantiin ja ryhtyä fyysikoksi. Elämä olisi saattanut olla vakaata ja peribrittiläistä, mutta olisiko häntä jäänyt harmittamaan, ettei uskaltanut lähteä. Varmasti olisi.
Kaikkia meitä pelottaa joskus elämän tuomien haasteiden edessä. Siksi onkin hyvä, että on ihmisiä, jotka uskaltavat näyttää, että siitäkin huolimatta kannattaa kuunnella itseään.