Nunnia ja konnia. Ypäjän musiikkiteatteri. Ohjaus Anu Hälvä.
Kapakkalaulajatar Deloris Van Cartier todistaa vahingossa murhan ja joutuu pakenemaan omasta elämästään gangsterit kintereillään luostariin ja tekeytymään nunnaksi. Samalla hän tulee aiheuttaneeksi luostarissa muutoksia, jotka herättävät itsensä paavin huomion.
Nunnia ja konnia on Ypäjän musiikkiteatterin 40-vuotisjuhlavuoden esitys. Vahvimmillaan Ypäjällä ollaan, kun kuvataan nunnien yhteisen sävelen löytymistä ja hiljaisten hymnien vaihtumista reippaiksi popahtaviksi ylistyslauluiksi.
Joukkokohtausten laulussa ei ole ennenkään Ypäjällä ollut niin moittimista, mutta luultavasti Nunnissa ja konnissa ne ovat musiikkiteatterin historian tähän astisista parhaimmat – niin kauniisti nunnien kuoro soi ja niin rinta rottingilla he uskaltavat antaa palaa. Nunnia olisi kuunnellut vaikka paljon enemmänkin!
Nunnista kuultaa läpi ilo osaamisesta, joka tuo lisää varmuutta heidän esiintymiseensä samoin kuin se, että bändiä ei oikeastaan edes huomaa, niin saumattomasti se tuntui olevan esityksessä mukana.
Maria Eklund on osannut aiemminkin laulaa, kuten nähtiin Ypäjällä esimerkiksi Vuonna 85 -musikaalissa, mutta Nunnissa ja konnissa hän ei kuulosta enää pelkästään itseltään vaan pystyy vaihtamaan laulussakin tyyliä kohtausten mukaan kapakasta luostariin. Pelkällä kauniilla laululla ei kenestäkään tule rosvoja uhmaavaa, säpäkkää kapakkalaulaja Deloris Van Cartieria ja sen on Maria Eklund huomannut.
Mona Timonen vakuuttaa abbedissana. Kun on yli 25 vuotta käynyt katsomassa musiikkiteatterin esityksiä ja on nähnyt hänet monissa roolissa, voi sanoa, että Mona Timonen on jalokivi koko teatterille. Hänet voi ilmeisesti heittää mihin vaan rooliin ja hän tekee sen varmasti, sävykkäästi ja vielä laulaa svengaavasti, koskettavasti tai miten vaan tarvitaan.
Näytelmä viihdyttää, ja kovin vähäisiä ovat miettimisen ja moittimisen aiheet katsomossa.
Katetun katsomon rakenteet ovat hieman katseen tiellä ylempänä katsomossa istuvilla kaikessa, mikä on keskellä näyttämön etualalla, ja harmittavaisesti muutamissa nunnien laulukohtauksissa ollaan juuri siinä. Heidän laululleen olisi voinut antaa jopa enemmän kohtauksissa tilaa ja rauhaa ja esimerkiksi koreografiasta olisi voinut niissä karsia vähän ”aerobicciä”.
Hieman selkeämpi artikulaatio voisi olla muutamissa kohdissa paikallaan lauluissa ja esitysten edetessä ensimmäinen näytös vielä hieman ensi-illasta mitä luultavimmin tiivistyy.
Pääkonna Curtis käytti aurinkolaseja läpi koko esityksen, ja se mietitytti katsomossa, sillä silmäthän ovat sielun peili. Lasien takia hänen silmänsä eivät näkyneet, ja konna jää katsojalle roolin painoarvoa etäisemmäksi. Toisaalta, ehkä lasien haluttiin ilmentävän hänen pahuuttaan – kaikkien muiden tunteet ja puheethan heijastuvat laseista takaisin ja pois ja mikään ei paatunutta rikollista kosketa.
Juhlavuoden esityksestä on hyvin nähtävissä se, miksi teatteri saa juhlia 4-kymppisiään (ja hyvin luultavasti vielä monia tasavuosia tämän jälkeenkin).
Mukana on aiemmilta vuosilta tuttuja ihmisiä ja lähes joka vuosi myös uusia harrastajia – roolit vain vaihtuvat vuosittain sekä näyttämöllä että kulisseissa. 1990-luvun puupenkit nurmikolla ovat kovin kaukana nykyisistä puitteista, mutta esiintymisen ja laulamisen ilo on pysynyt.
Kati Uusitalo