Ypäjä
Anna Mäkilällä , 22, on kaksi tatuointia. Toinen on ääriviivapiirros hänen perheestään, toinen Loimijoki Golfin koordinaatit. Jos elämä riepottaisi, kuvien perusteella on helppo päätellä ihmiset, joiden huomaan Mäkilä kuuluu, sekä paikka, jonne hänet voi aina palauttaa.
Tismalleen samat koordinaatit löytyvät hänen työkaverinsa Vilma Laitisen käsivarresta. Heillä on takanaan kolme yhteistä kesää Loimijoki Golfissa caddiemastereina. Caddiemaster on ikään kuin golfkentän vastaanottovirkailija, mutta sen tarkempaa määritelmää työlle on hankala antaa.
– Paljon on sellaisia tilanteita, joihin ei voi varautua. Koko ajan tulee uutta ja tuntuu, että mitä pidempään on ollut töissä, sitä enemmän on kaikenlaisia kommelluksia, Mäkilä kertoo.
Kommelluksilla hän viittaa ennakoimattomiin tilanteisiin: Milloin lähdetään hakemaan auringonkukkapellolta kimppuja kisoihin, milloin ihmetellään oikkuilevia golfkärryjä. Joskus joelta on noussut maihin polttariporukkaa, joille on klubitalolla tarjoiltu kurkunkostuketta.
Hullunkuriset tilanteet ja ihanat asiakkaat ovatkin Mäkilän mukaan kesätyön suola. Vaikka golffari tulisi klubitalolle huonosti menneen pelin jälkeen, paha mieli puretaan harjoittelemalla lajia lisää, ei simputtamalla työntekijää.
– Tämä on ollut turvallinen ympäristö oppia työntekoa ja asiakaspalvelua. Jos jotain kommelluksia on sattunutkin, niin asiakkaat ovat olleet vain, että ”ei se mitään, me olemme täällä viettämässä kesäpäivää”. Ei tänne kukaan tule huonolla mielellä.
Loimijoki Golf on ypäjäläissyntyisen Mäkilän ensimmäinen kesätyöpaikka. Töihin ei tarvinnut varsinaisesti hakea, sillä hän oli toimitusjohtajalle tuttu ja suorittanut ysiluokan keväänä tet-jakson kentällä.
– Muut olivat täysi-ikäisiä, mutta minä olin vasta 16. Minua kohdeltiin kuitenkin vertaisena, enkä ollut ”vain” kesätyöntekijä.
Se on oikeastaan ollut koko hommassa parasta. Yhdenvertaisuus ja hyvä työporukka ovat saaneet Mäkilän viihtymään golfkentän tiskin takana monta, monta kesää, vaikka elämä on vienyt jo Ypäjältä eteenpäin.
Sen verran Ypäjällekin on annettava kunniamainintaa, että hevospitäjän lisäksi Ypäjä on vertailua kestävä golfkunta.
– Sanoin ihan pienenä iskälle, että haluan golfata. Isä sanoi, että pääsen sitten junnukouluun, kun opin lukemaan. Ja pääsinkin, joskus 6–7-vuotiaana. Ala-asteen silloiset opettajat kävivät golfaamassa ja olin ihan, että vau miten siistiä.
Edelleen Mäkilä tarttuu mailakassiin, kun siltä tuntuu. Nykyisin Mäkilä luonnehtii itseään sunnuntaigolffariksi, ennen tuli pelattua tavoitteellisemmin.
”Sitten kun junnu on täysi-ikäinen”, työkaveri Laitisella oli tapana maalailla. Hän oli kolme vuotta kollegaansa vanhempi. Eräänkin kerran Laitinen usutti Mäkilää kaverikseen ottamaan tatuointia sitten, kun ”junnu on täysi-ikäinen”.
Mäkilä kuittasi koko jutun vitsinä, mutta kun 18 vuotta pyörähti mittariin, Laitinen kysyi, että mennäänkö. Ja Mäkilähän suostui.
Ensin tarvittiin vain aihe. Mäkilä ei halunnut ottaa mitä tahansa tatuointia, vaan jotain oikeasti merkityksellistä. Kaverukset pohtivat aikansa kuvia, kunnes jompikumpi sai päähänsä, että ikuistetaan ihoon Loimijoki Golfin karttakoordinaatit. Siellähän ystävyys oli syttynyt, joten mikä olisikaan sen merkityksellisempää!
Elokuussa 2022 caddiemasterit astelivat tamperelaiseen tatuointistudioon. Mäkilää jännitti ihan hirveästi.
– Mutta silloinkin ajattelin, että vieressäni on Vilma, eikä minulla ole mitään hätää. Ja eihän se tatuoinnin ottaminen sitten sattunutkaan.
Tatuointireissullakin kuunneltiin varmaan jotain musiikkia, se kun on Mäkilälle ja Laitiselle kummallekin tärkeää. Autossa tulee laulettua kaikkea lastenlauluista pop-hittien kautta klassiseen.
Laitisen lisäksi Mäkilä on tullut läheiseksi Emilia Lähdesmäen kanssa, joka on työskennellyt niin ikään kolme kesää golfkentän caddiemasterina. Jos Mäkilän ja Lähdesmäen ystävyydellä olisi tunnuskappale, se olisi Abreun ja Pihlajan biisi Sisko. He ovat toisilleen kuin siskot, soittelevat pitkiä puheluita ja jakavat syvimpiäkin tuntoja.
Eräs mieleen painunut ja musiikkiin liittyvä yhteinen muisto on se, kun kolmikko kaahasi töiden jälkeen kuuntelemaan Popedaa. He kurvasivat autonsa tapahtumapaikkana toimineen Murskan Paratiisin lähistölle ja juoksivat peltojen poikki Ukkometsoa kuulemaan. Sen verran he ehtivät pysähtyä, että sitoivat kukista seppeleet.
Ystävällinen järjestyksenvalvoja päästi kolmikon aidan välistä tapahtuma-alueelle kuuntelemaan pari viimeistä kappaletta. Se oli yöllisen ex tempore -reissun huippuhetki.
Tänä kesänä Mäkilää ei välttämättä enää nähdä Loimijoki Golfin klubitalon tiskin takana. Hän on asunut jo kuusi vuotta Tampereella ja opiskellut vuoden politiikan tutkimusta yliopistossa.
Kesä ilman golfia tuntuu vähän haikealta, jopa kummalliselta. Pitkän talven jälkeen on aina mukava nähdä asiakkaita, jotka tulevat halaamaan ja kyselemään kuulumisia. Kauden edetessä moni heistä varmistaa, milloin Mäkilä tai muut tutut asiakaspalvelijat ovat viimeistä päivää töissä, sillä he haluavat ehtiä hyvästelemään.
– Tämän työn kautta olen kasvanut aikuiseksi ja oppinut itsestäni paljon. Olen oppinut myös sen, että työnteko on paljon kivempaa, kun siitä tekee itselleen merkityksellistä. Loimijoki Golf on ollut paljon enemmän kuin vain työpaikka, ja tänne on aina ihana palata, vaikka sitten asiakkaana.
