– En, Anneli Mikkola vastaa ykskantaan painokkaasti.
Hän on muutama päivä sitten viikonloppuna juhlinut 100-vuotisyntymäpäiväänsä, ja sanoo, ettei ikinä olisi kuvitellut täyttävänsä sata vuotta.
– Enkä olisi uskonut sitäkään, että juhliin tulee sata vierasta, hän heläyttää nauraen.
Juhlien vuoksi haastattelu tehdään vasta tiistaina, kun synttärisankari on vähän palautunut. Tai lähinnä ääntä kaipailtiin takaisin – pojanpoika Lauri Mikkolan mukaan Anneli jutteli juhlavieraiden kanssa niin, että ääni vallan katosi.
Juteltavaa riittää vieläkin. Anneli Mikkola tosin aina välillä sanoo, ettei ”mittään muista enää”, mutta sitten vaikka lausuu 6-vuotiaana juhlassa Kivennavalla Henriikka-kissasta esittämänsä runon tuosta vaan.
– Ja yhtenä päivänä luettelit Amerikan yliopistot, Lauri Mikkola ihmettelee.
Siitä Anneli Mikkola innostuu testaamaan itseään, että vieläkö muistuisivat mieleen Venäjän joet.
Muistuvat kyllä! Ja kaupan päälle hän pajattaa peräisin listan Aasian ja Suomenkin joista.
Oman elämän varrelta pulpahtelee mieleen hauskoja sattumuksia, kuten esiintyminen Reinosen Kirstin kanssa seudun urheilutaloilla.
Siinä hän pyöritti posetiivia näyttämön pöydällä ja ”taikoi” sen alta esiin nättiin mekkoon pukeutuneen Kirstin.
– Meidät haluttiin joka paikkaan, hän muistelee ja kertoo kuulleensa, että alastarolaisplikat olivat valittaneet, ettei heitä loimaalaiskaksikon näytöksen jälkeen ”värteerattu ollenkaan”.
Suurin hihitys seuraa kuitenkin siitä, kun hän paljastaa, minkä he olivat posetiiviksi valjastaneet.
– Se oli lihamylly!
Ja entäs sitten, kun hän sai tuhkarokon – karjalainen Natalia paistoi plättejä kuumeessa olleelle Annelille ja meni sitten murheissaan kertomaan tämän äidille, että kyllä tyttö huonona on, kun söi vain pienen palan, vaikka taikinassa oli oikein kermaa.
Vähän ajan päästä Natalia oli tullut ja siunaillut, että hän oli vahingossa laittanut sokerin tilalle suolaa.
– Että en minä ihan niin kipeä sitten ollutkaan!
Jo kauan ennen satavuotisjuhlia Anneli Mikkolalta on udeltu, että mikä oikein on pitkän iän salaisuus.
– Olen elämänmyönteinen ihminen. Iloisia juttuja vaan kerron.
Ikäviä asioita ei kannata niin muistella.
Suuri ystäväpiiri on pidentänyt ikää ja hän arvelee, että osa on perittyäkin iloisuutta ja rehellisyyttä.
Kun juttuja kuuntelee, pitää kysyä myös huumorin osuudesta.
– Juu se, huumori, hän painottaa pitkän iän salaisuuden ainesosista ja lisää, että pitää olla rohkeutta ryhtyä ja tarttua toimeen – vaikka karata salin akkunasta salaa tansseihin.
Vuodesta 1599 saman suvun hallussa olleen tilan emäntänä piti ehtiä ja kyetä monenlaista.
– Päätin osata ja opetella.
Maatalouskerho, partio, pikkulottana olo, talouskoulu ja käsityökoulu ja myöhemmin monenlaiset kurssit ja koulutukset antoivat tarpeellisia taitoja.
– Koulussa en ollut hyvä, en viitsinyt lukea.
Hänen äitinsä oli ollut hänen koulunkäynnistään jo niin huolissaan, että oli kysynyt opettajalta, että mikä tuosta meidän Annelista tulee.
– Tämä oli vastannut, että ei se tyhmä ole, vähän hulttio vaan, hän kertoo virnistäen.
Emännäksi Tammiaisiin hän päätyi, kun lottaravintolassa Loimaalla eräs alastarolainen Olavi Mikkola oli hänet nähnyt. Kutsu ja visiitti tämän syntymäpäiville vakuutti nuoren naisen.
– Ajattelin, että ei se hullumpi poika ole, kun on niin nätti kotokin. Kaikki oli niin reerallista.
Kun Olavi Mikkola joskus myöhemmin tuli pyytämään tyttären kättä tämän isältä, vastaus oli niin hyvä, että sitä on pyydetty saada lainata vielä vuosikymmenien päästäkin juhlapuheisiin.
– Isä sanoi, että kyl se hänelle soppii, mut täytyy sit pysyä kans.
Jos isän viisaudet ovat kelvanneet muillekin, niin millaisia viisauksia syntymäpäiväsankarilla olisi?
– Olenko minä ikinä mitään viisauksia jakanut, komentanut vaan, hän pohtii – ja pilke silmäkulmassa sen verran kovaan ääneen vielä, että keittiöstä kuuluu Pekka-pojan naurunhörähdys.
Hyväksy kaikki, hän sanoo kahta poikaansa ja jälkikasvua kuitenkin opastaneensa.
– Kaikki eivät ajattele samanlaisesti ja kaikista ei voi samalla lailla tykätä.
Jollain lailla kaikkien kanssa on silti tultava toimeen.
– On ihme ja ajattelun paikka, miten paljon maailma on muuttunut. Tykkään silti, että vanhaa tarttis säilyttää, hän pohtii, mutta tietää, että esimerkiksi vanhojen talojen kunnostaminen on kallista nykypäivänä.
Anneli Mikkola kiittelee, että on saanut elää rikkaan elämän.
– Oikein itsekin ihmettelen, millai tollai olen kerinnyt, hän pohtii ja summaa, että on aika monessa yhdistyksessä ja muussa ollut mukana ja johtanut puhettakin.
– Ennen tavattiin myös kyläillä paljon ja tavata ihmisiä.
Seurallinen, sellaiseksi hän itseään kuvailee ja puheessa vilisee ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia.
Monen kanssa elämä on ristennyt ja monessa paikkaa. Sata juhlavierastakin saa selityksen rivien välissä.
– Koulussa oli muualta tullut oppilas, joka oli omissa oloissaan ja minä aina kurillani ja huumorilla häntä vähän aina ohi mennessä ”kiusasin”. Vuosia myöhemmin hän tuli kertomaan, että hän ei ikinä olisi uskaltanut lähteä opiskelemaan ja ettei hänestä koskaan olisi professoria tullut, jollen minä olisi häntä vetänyt ulos kuorestaan.