Kommellusten museokesä

0

Olin opiskeluaikoina parina kesänä linnoitusmuseo-oppaana Loviisassa Svartholman saaressa. Meitä oli viisi opasta, joista kolme veti opaskierroksia aikuisille ja kaksi lapsille. Etenkin ensimmäisenä kesänä tuntui sattuvan ja tapahtuvan, kun asiat olivat vielä uusia.

Kuljimme saareen pienellä perämoottoriveneellä aavan merenselän ylittäen. Matka ei ollut kovin pitkä, mutta ehti siinäkin kaikenlaisia kommelluksia ilmaantua. Kerran olin tulossa kotiinpäin, kun moottori alkoi reistailla. Ihmettelin, että mikä siihen nyt tuli. Kun vilkaisin taakseni, huomasin, että verkonmerkki sukelteli vuoroin meren syvyyksiin ponnahtaen sitten taas vauhdilla pintaan. Perämoottorini oli kahmaissut jonkun onnettoman kalaverkot mukaansa.

Kun pääsin nippa nappa perille, soitin kaupungin huoltomiehelle. Kerroin, että moottoriin oli tullut joku outo vika. Jätin kuitenkin kertomatta, että korjaushommissa tarvitaan tällä kertaa enemmän terävää puukkoa kuin ruuvimeisseliä. Seuraavana aamuna perämoottori oli taas iskussa. En tiedä, oliko huoltomies selvittänyt siimasotkun vai käynyt ostamassa uuden moottorin.

Noin tunnin mittaisia opaskierroksia vedimme kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Välillä vieraiden kielien kanssa sattui kömmähdyksiä. Kerran englanninkielistä kierrosta vetäessäni huomasin kesken kaiken, että puhuin rinnoista, kun piti puhua papista. Sanat eivät ole kovin lähellä toisiaan englanniksi lausuttuna, mutta jostain syystä sinä päivänä papista tuli rinta.

Ruotsinkielisellä kierroksella taas huomasin kerran, että olin lähes koko kierroksen vakuuttanut, että linnoituksen suunnittelijana toimi aikoinaan Augustin Edelfelt, vaikka oikea nimi oli Augustin Ehrensvärd. Onneksi sain kuitenkin korjattua asian, eikä maailmalle lähtenyt väärää tietoa.

Toisen kerran ruotsinkielisellä kierroksella minulla meinasi mennä sormi pahemman kerran suuhun, kun jouduin yhtäkkiä selittämään vajavaisella kielitaidollani opastettavalleni, että joudunkin nyt poistumaan kesken kierroksen piilottamaan merirosvoaarretta kaivon uumeniin. Oli nimittäin käynyt niin, että lasten merirosvoaiheisia kierroksia vetävä oli unohtanut piilottaa kierroksen lopussa löytyvän aarrearkun.

Jätin hölmistyneen opastettavani seisomaan niille sijoilleen ja lähdin suorittamaan tärkeää tehtävääni. Palasin joidenkin minuuttien kuluttua ja jatkoin siitä, mihin olin jäänyt. Onneksi opastettava tuntui olevan ymmärtäväinen keskeytykselle.

Kommellukset ja hauskoilta kuulostavat sattumukset eivät juuri sillä hetkellä tuntuneet kovin koomisilta, mutta näin jälkeenpäin niille on hauska nauraa. Huvittavia sattumuksia oli kesän aikana myös muita, mutta ehkä jätän ne johonkin toiseen kolumniin.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän