Heinäkuussa surullinen uutinen seurasi toistaan, kun saimme lukea lehdistä, missä milloinkin joku on hukkunut. Usein hukkuneet olivat lapsia. Herää kysymys, onko aikuisia kiinnostanut enemmän älypuhelin kuin lasten turvallisuus. On alettu keskustella myös siitä, onko lasten uimataito riittävän hyvällä tolalla. Tilastoja kun vilkaisee, niin ei, ei ole. Mutta kenen vastuulla asia on?
Kirjoitin viime vuonna tällä palstalla kolumnin otsikolla ”Koulu ottaa koppia”. Tekstissä käsittelin sitä, miten koulun pitäisi huolehtia niistä nuorista, joilla on esimerkiksi terveys- ja päihdeongelmia. Moni opettaja ilomielin olisi räpylä tanassa, jos olisi aikaa ja osaamista, mutta ensisijaisesti me olemme suuntautuneet opettamiseen. Mutta tietenkin nyt viisaat päättävät, että jos riittävä uimataito lisätään opetussuunnitelmaan, asia on ratkaistu, ja jos uimataito ei kohene, syyttävällä sormella voidaan osoittaa kouluja. Resursseja ei lisätä.
Ja tokihan jo nyt koulussa on uimaopetusta. Mutta riittääkö se, jos mitään pohjataitoja ei ole tai taitoa ei pidetä yllä koulun ulkopuolella? Suurimmissa kaupungeissa tivataan, että eikö kouluissa enää opeteta liikennesääntöjä, kun nuoret törttöilevät liikenteessä sähköpotkulaudoilla. Itse olen oppinut liikennesäännöt vanhemmiltani.
Vanhempien vastuu tuntuukin hälvenneen monissa asioissa. Eräs tuttu opettaja kertoi, että oppilas pyysi solmimaan kengännauhat, kun kotonakin vanhemmat solmivat. Nuoret liikkuvat liian vähän, ja lehdessä ehdotettiin, että koulussa olisi yksi tunti liikuntaa joka päivä.
Kengännauhojen solmimisen lisäksi koulussa pitäisi opettaa suuriakin asioita. Jo vuosia kouluun on toivottu ihmissuhde- ja tunnetaitokoulutusta. Yhtenä perusteena tälle on, että opetuksen avulla saataisiin koulukiusaaminen loppumaan. Minun on hyvin vaikea uskoa, että koulukiusaajahenkinen ihminen laskisi nyrkkinsä, kun koulussa sanotaan, että lyöminen sattuu. Myös sillä on merkitystä, miten kotona puhutaan ihmisistä. Todennäköisesti näillä tunneilla reilua käytöstä olisivat alttiina oppimaan ne, joille muiden huomioon ottaminen on muutenkin tärkeää.
Uusien osa-alueiden kirjaaminen opetussuunnitelmaan on aina pois jostain muusta. Tietenkin fakta on, että kun maailma muuttuu, myös koulun pitää muuttua. Somen yleistyttyä alettiin painottaa medialukutaitoa. (Nykyään myös peruslukutaito on hukassa.) Nyt puhutaan tekoälytaidoista. Ei suotta, mutta mistä aika? Entä osaaminen? Saammeko lisäkoulutusta?
Koulu on keskeisimpiä osa-alueita lasten ja nuorten elämässä, ja kannatankin ehdottomasti sitä, että apu ja tuki ja miksei harrastuksetkin tuodaan sinne, missä koululaiset ovat. Mutta opetussuunnitelmaan näitä asioita ei voi ujuttaa ilman, että tehdään lukujärjestykseen tilaa. Ennen kaikkea tarvitaan lisää taloudellisia resursseja. Niitä ei ole näköpiirissä.
Mira Kreivilä