Hämärä hiipii vehreästä metsiköstä poluille. Sieltä täältä pimentyvää elokuun iltaa uhmaa valopiste. Ne viitoittavat tietä veistokselta toiselle.
Tavallisesti Alpo Jaakolan Patsaspuiston pääsee näkemään vain päivänvalossa, mutta viime kesänä puistossa kokeiltiin ilta-aukioloa. Ilta sai kiitosta, museonjohtaja Monika Antikainen Loimaan kaupungilta kertoo.
Myöhemmin syksyllä hän selasi iltavalaistuksessa otettuja kuvia kännykästään.
Puisto oli järjestänyt yllätyksen.
– Riimukivet -teoksessa näkyi hahmo, jota emme olleet aiemmin huomanneet, Monika Antikainen kertoo.
Muinaista kirjoitusta muistuttavat, kiveen uurretut viirut ovatkin sivusta katsottuna kuin iäkkään miehen tonttulakkimaisen hatun reuna ja kasvonpiirteet.
Missä valossa sinä olet nähnyt puiston, sen teokset ja ne tehneen taiteilijan?
Monika Antikainen opastaa itsekin ryhmiä puistossa ja iloitsee siitä, että saa kuulla kävijöiden näkemyksiä teoksista. Joka vuosi käyvät ihmisetkin voivat tulla sanomaan, että hei, löysin taas uuden jutun.
– Tämä ei ole pajatso, joka tyhjennetään kertakäynnillä.
Monelle tulee puistossa kuulemma sellainen olo, että pitäisi pysähtyä.
– Että jos kävelee nopeasti lävitse, niin missaa jotain, hän sanoo ja kertoo suosittelevansa kaikille, että antaisi itselle aikaa löytämiseen .
– Pellonvartija voisi periaatteessa olla tänä päivänä Metsänvartija, Monika Antikainen sanoo.
Niin paljon puut ovat vuosien varrella kasvaneet. Luonto onkin puistossa merkittävässä roolissa.
Veistokset ovat tietyissä kohdissa, haapojen nainen haapojen keskellä ja koivikon nainen koivujen keskellä. – He elävät siinä ja täällä on myös rautapuu, joka kasvaa kaikkien muiden puiden lomassa. Ne eivät niinkään ota tilaa itselleen, vaan sulautuvat ympäristöön. Se viehättää jotenkin.
Metsänpohatta on ollut yksi Monika Antikaisen lempiteoksista.
– Hänellä oli pitkän aikaa tuuheat kulmakarvat sammaleesta, ja hän oli jotenkin niin onnellisen näköinen. Se on yksi niitä harvoja veistoksia, missä hymy on niin korvissa, että hampaat näkyvät.
Viime kesänä sammaleet olivat pudonneet.
– En tiedä tulivatko sammaleet niin paksuiksi ja painaviksi, että ne ovat pudonneet tai onko joku orava siellä juossut, mutta nyt hän on vähän sliipatumpi.
Karhulan kerjäläinen -teokseen tuli uusi näkökulma, kun puisto sai lahjoituksena vaivaisukoista kirjan, jonka Alpo Jaakola oli saanut 1960-luvulla veljeltään.
– Veistos on ikäänkuin risteytys toteemipaalua ja vaivaisukkoa, koska siinä on pieni luukku, johon voi almut laittaa.
Siinä on joka kesä linnun pesä, niin tänäkin vuonna.
Ja haudotaan niitä myös muualla. Räjähtäneessä putkessa ja Kettinkikoneessa esimerkiksi.
– Mikä sen parempaa kuin uudet lintulapset.
Etenkin kun Alpo Jaakola on nimennyt linnunlaulun yhdeksi lempiäänistään.
Teoksissa nähdään eri asioita riippuen siitä, mikä oma lähtökohta on.
– Raivaajasta etenkin monet miehet voivat ruveta kertomaan, että tuo on tuon ja tuo tuon koneen osa ja tämä olisi kuulunut sellaiseen.
Teos on tehty vanhoista maatalouskoneen osista.
– Minä en osia tunnista ja minun onkin ehkä helpompaa lähteä etsimään teoksesta hahmoja.
Voipa puiston teoksista bongata betonisia putkia ja esimerkiksi erään rakennuksen seinän ”silmä” taitaakin olla auton tai mopon valosta peräisin.
Teokset viestivät, että saa kokeilla ja taiteessa saa olla leikkisyyttä.
– Alpo Jaakola sanoi varovansa nimeämästä teoksia liian ohjaavasti, koska ajatteli, ettei ole tavallaan hänen asiansa sanoa, miten teoksia pitää tulkita.
– Mielestäni katsojalle annetaan ihana vapaus, hän sanoo ja tietää, että osaa ihmisistä se ärsyttää ja saa kärsimättömänä kysymään, että no mikä tämä on ja ehkä valittamaan, ettei ymmärrä.
Sitä pitäisi vaan sietää.
Oma ymmärrys teoksesta riittää.
Alpo Jaakolan Patsaspuisto avoinna Loimaan Taiteiden yössä klo 22 asti pe-la 15.–16.8., Aura-Pirkkatie 84, Loimaa. Veistokset valaistu klo 18 alkaen.
Miten kaikki sai alkunsa?
– Vanhin veljeni Juha karkasi jatkokoulusta 15-vuotiaana ja meni Liesjärvelle tukkitöihin, jotta saatiin rahaa, Alpo Jaakolan sisko, kirjailija Pirkko Jaakola muistelee.
Sotaankin hän olisi mennyt, mutta värväytymisiä vastaanottanut päällikkö oli käskenyt hänen mennä ”kottiinsa syömään äitins puuroo”. Kun ei sotimaan päässy, iso ja vahva mies teki sota-aikana kylän työt. Sodasta uskovaisena palannut Aaro-setä halusi lahjoittaa hänelle siitä hyvästä ”perämettän peltosaran” ja vähän metsää pitämästään Jaakolan tilasta.
– Juha tykkäsi aina kylvää ja kyntää ja laittaa kaikkea kasvamaan, hänessä oli valtavaa puutarhuriainesta. Riemusta kiljuen hän meni palstalle.
Alpo Jaakola oli näihin aikoihin lopettanut Turun piirustuskoulun ja palannut kotiin Loimaalle.
– Ja halusi nyt oman ateljeen, Pirkko Jaakola kertoo toisesta veljestään.
Isä Väinö oli sanonut, että Alpo saisi mennä töihin vaan, mutta äiti oli ollut sitä mieltä, että kyllä pojalle jotain nyt täytyy hommata.
Sattumalta samoihin aikoihin tuli Loimaalta Turuntieltä purettavaksi iso osuuskassan talo.
– Isä otti aina tämmösiä purkuhommia, purki kaikki ja vei laudat ittelleen. Suopellolta ostettiin tontti ja isä rakensi osuuskassan laudoista pienen mökkeröisen.
Lautoja jäi vielä paljon jäljelle. Eikö niistä saisi ateljeen Alpolle, oli äiti ehdottanut.
Paikkaa pohdittiin, mutta muuta ei perheellä ollut kuin se Juhan palsta, jonne tämä oli jo laittanut perunamaat, porkkanoita ja muutakin kasvamaan.
– Ei Juhalta sen enempää kysytty, vietiin puut sinne ja Alpo ja isä rupesivat rakentamaan ateljeeta.
– Juhan sydän särkyi, mutta ikinä hän ei sanonut mitään. Ei meillä puhuttu, Pirkko Jaakola pohtii lapsuudenperhettään.
– Kerrankin Juhalla olis ollu jottain, hän oli putkimies ja hänellä ei ollu mitään.
– Mutta, Alpo sai ateljeen. Mökki oli kuitenkin talvella liian kylmä, ei siellä pystynyt olemaan.
Alpo Jaakola oli piirustuskoulussa rakastunut siellä mallina olleeseen Seijaan, josta tuli hänen ensimmäinen vaimonsa. Talvet he kiersivät Turussa ja Helsigissä taiteilijaystävillään ja Alpo teki pikkuisia töitäkin näille.
– Ja hän meni myös Ruotsiin hotelli Grandiin tiskaajaksi, ja toi olkapäillään äitille Singerin, kun äitin ompelukone oli niin huono.
Kesän tullen taiteilija palasi ateljeehensa. Isä kävi auttamassa, katsoi ainakin kolme kaivonpaikkaakin ja yritti epätoivoisena laittaa perunoitakin kasvamaan, Pirkko Jaakola muistaa.
– Syksyn tullen Alpo otti jyrsimen ja ajoi sillä maan yli, niin että perunat lensi. Alpo sanoi, että niistä tuli halkiperunoita.
Välit Seijaan viilenivät, mutta pian elämään löytyi Pirkko Sievers.
– Siellä he asuivat ja käpyhellaa lämmittivät, Pirkko Jaakola kertoo 1960-luvun alun ajoista.
Siltä ajalta on peräisin myös Alpo Jaakolan ensimmäinen patsas.
– Heillä ei koskaan mittään ruokaa ollut, eikä Pirkkokaan osannut leipoa eikä laittaa ruokaa.
Kaikkein kummallisinta oli, että siinä pihassa oli mansikkamaa, hän sanoo ja miettii, että Juhan on tarvinnut se siihen laittaa.
– Komeita mansikoita tuli ja siinä keskellä oli Alpon ensimmäinen hahmo, näynomainen variksenpelätin, hän nauraa.
Päässään sillä oli Pirkon ylioppilaslakki ja taiteilija oli tehnyt sille kasvot.
– Tänä päivänä hahmo on tsasounassa, puiston kahvilan yläpuolella. Se pitäisi tuoda sieltä joskus näytteille.
– Alpo rupesi suunnittelemaan puistoa, sanoi, että siitä saisi hienon. Ja Pirkko kannusti.
Palstaa ei oltu viljelty Aaro-sedän jälkeen. Sisko arvelee, että puiston täytyy olla maan ensimmäinen luonnonvarainen taidepuisto.
– Minun käsittääkseni Alpo sai ajatuksen ihan omasta päästään. Hän teki omissa oloissaan siellä töitä ja katteli.
Ensimmäinen teos oli Pellonvartija, kookas istuva hahmo betonista.
– Sitten kipitti Aaro-setä sinne ja sanoi, että helvettiin joudut, Jumalan viljaa pitää tässä pellossa kasvattaman ja sinä teet tommosta kauheeta ja samoin noi sun taulus, jotka on ihan hirveitä. Että helvetti odottaa sua.
Samaa osoitetta setä ennusti kyllä myös esikoisteostaan Älä välitä Arnoldia kirjoittaneelle Pirkko Jaakolalle.
Pikkuhiljaa Alpo Jaakola ja hänen taiteensa alkoivat saada ystäviä. Työt menivät kaupaksi ja saaduilla rahoilla taiteilija ja hänen muusansa tilasivat puiden taimia.
– Poppeleita, lehmuksia, vähän niin kuin jalopuita puistoon tilattiin.
Kun tiedettiin, että hän uusiokäytti kaikkea, hänelle tuotiin materiaalia teoksiin.
– Että saisitko tuosta jotain ja niinkin, että katotaas, kyllä se tuostakin jotain saa. Paljon hän itse myös haki ja isän purkujutuista sai yhtä sun toista.
Kerran Alpo Jaakolan omaisuutta ulosmitattiin maksamattomien verojen johdosta ja Pirkko Jaakolan mieleen on jäänyt ison sanomalehden sivulta kuva, jossa vanha ulosottomies istuu.
– Se on pakko tällai tehrä, konnei o veroja maksettu, hän matkii miehen verkkaista puhetyyliä ja paljastaa, että Alpo kätki salaa parhaat teoksensa – onneksi isä oli katsonut niitä kaivoja puiston maille.
Alpo Jaakola muutti 1979 Niinijoelle Torkkalan vanhaan kansakouluun, joka sai nimen Torkville. Silloinen Loimaan kunta osti Patsaspuiston ja avasi sen yleisölle 1993.
Alpo Jaakola ei sisarensa mukaan koskaan selittänyt, mitä puistosta suunnitteli.
– Jos mitään lopputulosta koskaan edes suunnitteli. Ei hän ainakaan minulle sellaista paljastanut, eikä minusta hänellä voinut olla missään tapauksessa mitään järjestelmällisyyttä, että tähän laitetaan toi ja tohon toi ja piirränpä tässä illalla kartan.
– Alpo oli sellainen luonnonvoima, joka lähti jylläämään.
Kuka oli Alpo Jaakola?
– Ne silmät vaan oli semmoiset. Hänellä oli niin valtava taito nähdä kaikessa kaikkea, vaikka vanhoista rautatien nauloista heti siili, Alpo Jaakolan sisko, kirjailija Pirkko Jaakola miettii ja sanoo, että veli oli ihan lapsesta saakka erilainen.
Hänellä oli vintissä oma pikku ateljee ja hän luki koko ajan.
– Äiti sanoi, että Alpon suurin ilo oli, että hän sai kiikuttaa mua kehdossa ja lukkee.
Hän luki hyvin varhain Loimaan kirjaston melkein alusta loppuun.
– Ja lopetti siihen, kun kirjastohoitaja sanoi kun Alpo oli parikymppinen, että kun te tuotte nämä kirjat, niin nämä ovat likaisia, näissä on maalia.
Pirkko Jaakola arveleekin, että hänen veljensä vahvuus oli lukeneisuus, kun hän luki Dostojevskit ja kaikki – mutta ihmettelee silti, miten vaikka kaikki se 1960-luvun hienon kauden taide saattoi syntyä.
– Miten se voi syntyä semmoisesta perheestä, sieltä jalkarättien ja savisaappaitten keskeltä ja sieltä kun lutikoita juoksenteli seinillä, kun niitä tahtoo vanhoihin sänkyihin tulla, miten se sieltä syntyi.
– Sen sanon, että hän oli kyllä semmoinen surullisen hahmon ritari. En voi muuta sanoa, kun mä häntä ajattelen. Tällä järjellä puhuisin hänen kanssa pitkäänkin, mutta sillä järjellä en puhunut enkä jutellut.
– Olimme työläisperhe, ei meillä puhuttu, ei neuvottu eikä keskusteltu ja sen takia ehkä minäkään en osannut Alpon kanssa puhua. Olisi pitänyt osata, olisin paljon tietoisempi monista asioista.
Perheellä oli kuitenkin läheiset välit.
– Että jos yhtä meistä, vaikka veljeämme Joukoa joku koulussa oli kiusannut, Alpo meni seuraavana päivänä ja löi sitä leukaan ja sano, että mitäs meidän Joukoa kiusaat.
Siitäkin huolimatta hän tunsi veljeään kohtaan pelkoa, tai ainakin pientä arastusta.
– Olin nähnyt Alpon raivon, valtavan raivon asioista ja humalassa huudon, semmoisen raivokkaan puolen. En uskaltanut ikinä sanoa vastaan hänelle, vaikka teki mieli joskus kovastikin.
Toisaalta hän oli isoveli, jossa oli lempeyttä ja hyvääkin.
– Hän ei koskaan voinut mennä esimerkiksi mihinkään hautajaisiin.
– Ja se ikuinen syyllisyys, mitä hän kantoi kuin selkäreppua. Se oli valtava. En tiedä mitä kaikkea se sisälsi, mutta siitä hän jaksoi puhua.
Se oli kuin joku perisynti, sisko kuvaa.
Yksi tragedia Pirkko Jaakolan mielestä oli, että veli olisi hirveästi halunnut lapsia ja ei niitä saanut.
– Hänellä oli joku ajatus, että hänestä lähtisi joku, jota hän seuraisi, ja joka tekisi jotain ihmetekoja.
Marja-vaimon tytär ja hänen lapsensa olivat tärkeitä ja Pirkko Jaakolan pojan Antin kanssa hän halusi viettää aikaa.
Äiti oli Alpo Jaakolalle tärkeä.
– Ihmeellistä kyllä Alpo otti lapsena minut aina mukaan joka paikkaan. Kerran oli hiihtoloma ja minun olisi pitänyt mennä kotiin, enkä mennyt. Alpo oli silloin Seijan kanssa. Tuli sähkösanoma yhtäkkiä ja Alpo sanoi Seijalle, että et vastaa, että äiti on kuollut, äiti on kuollut, äiti on kuollut.
Ja sitten sähkeessä lukikin vaan, että missä Pirkko?
Äitikiinteiseksi Pirkko Jaakola veljeään luonnehtiikin.
– Siitä hän rimpuili irti hyvin rajuin ottein. Kun äiti dementoitui, niin Alpo ei seitsemään vuoteen käynyt äitiä katsomassa.
– Sanoi, ettei voi katsoa, kun äiti katsoo jo yli tämän ajan.
Alpoa ei voi selittää eikä ymmärtää, Pirkko Jaakola pohtii ja kysyy, että mistä mahtoi tulla se joku pakko maalata ja tehdä.
– Suurin piirtein koko ajan täytyi tehdä, sekin kertoi jostain. Ei hän voinut istua ja kuunnella linnunlaulua. Hänen täytyi mennä maalaamaan.
Yrittikö hän unohtaa tai paeta jotain?
– Uskon, että Alpo pääsi tekemällä omaan maailmaansa, johon kukaan muu ei päässyt, ja sen takia hänen täytyi koko ajan tehdä ja sen takia tuli myös hyvin kirjavaa taidetta.
Maalaisuudestaankin hän yritti taistella irti.
– Hän yritti jotenkin saada itseänsä niin kuin taiteensa mittaiseksi.
Sekatyömies Väinö Jaakolan poikahan hän kuitenkin oli.
– Kyllä hän sen tiesi, että siellä pohjalla se oli. Hän kunnioitti valtavasti isänsä työtä kaivojen ja ojien kaivajana, mutta hänen taiteensa oli sitten ihan muuta ja hän taisteli niiden kahden väliä.
– Toisaalta Alpo oli valtavan rohkea, kun hän sai rohkaisuryypyn, mutta kun ei saanut, hän oli äärimmäisen ujo. Ja semmoinen ihmisistä vetäytyvä kuitenkin. Hänellä olisi ollut pilvin pimein ystäviä Helsingissä, mutta hän ei koskaan mennyt sinne, Pirkko Jaakola harmittelee ja sanoo, että siellä veli olisi päässyt keskustelemaan taiteesta ja omista tekemisistä.
Mutta hän tykkäsi vain piiloutua.
– Ja hänen valtakuntansa rajoja ei kukaan semmoinen saanut ylittää, joka ei ollut tervetullut.
Hän uskoo, että tänä päivänä Alpo Jaakola olisi ylpeä Patsaspuistosta ja kaikesta siitä, mitä hänestä on jäänyt elämään, sillä hänessä oli tiettyä kunnianhimoa.
– Se, että kaikki saa romuttua ja mennä ja suurin piirtein jyrsimellä vetää alas, oli ehkä hetken ajatus.
– En yhtään ihmettelisi, että Alpo puistossa voisi jossakin muodossa vaeltaa ja katsella. Minä toivon, että kevyenä, huolesta vapaana, syyllisyyden anteeksi antaneena itselleen. Ja jotenkin rakastaen, se olisi hienoa. Rakastaen varsinkin itseään.
Toimittajalta
Avaimia
Mieti puiston ja sen teosten rakentamisen vaatinutta työmäärää.
Kuinka monta kiloa ja kuutiota betonia ja rautaa on kannettu eestaas töitä valmisteltaessa?
Kuinka monta puuta on pitänyt pellolle istuttaa ja antaa kasvaa, että siitä on tullut puisto?
Kuinka monta työtuntia sinulta menisi puiston tekemiseen?
Katso teoksia kaukaa ja sitten läheltä. Mitä yksityiskohtia huomaat?
Näetkö hahmot rakennusten hirrenpäissä ja kuinka paljon koristeluja on esimerkiksi veistosten jalustoissa?
Mitä kaikkia materiaaleja teoksista löytyy?
Tunnistatko rakennusteollisuuden tuotteita, entä koneiden osia?
Alpo Jaakola toivoi, että hänen jälkeensä luonto saa ottaa puistossa vallan. Mitä merkkejä siitä näet?
Miten monta puulajia tunnistat?
Entä muita lajeja? Laske teoksista niihin asettuneiden lintujen pesät.
(Psst, katso Pellonvartijan kenkiä – nehän ovat kuin sammalcrocsit!)
Mieti, mitä Alpo Jaakola mietti puiston mailla asuessaan ja taidetta tehdessään.
Keksi teoksille uusia nimiä ja mieti, mistä taiteilijan itsensä antamat nimet voisivat juontua.
Mitä teosten hahmot sanoisivat?
Millaisen patsaspuiston sinä tekisit?
Kati Uusitalo