Heinäkuu oli synkkä kuukausi vesillä. Uimareita hukkui 16, ja vesiliikenteessä henkensä menetti kahdeksan ihmistä. Luvut selviävät Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton ylläpitämästä tilastosta.
Koska hukkuneiden joukossa oli useita lapsia, katse on käännetty kouluihin, jotka eivät vieneet koronavuosina oppilaitaan uimaan. Säästöjen nimissä uinteja on harvennettu koronan hellitettyäkin. Lisäksi pieniä uimahalleja, kuten Tarvashovi, on suljettu, eikä uima-aikaa riitä välttämättä entiseen tapaan kaikille halukkaille. Kun sitten koululaisuinneista laistaneet lapset kirmaavat rannalle parisängyn kokoisen uimapatjahärvelin kanssa ja vanhemmat syventyvät luureihinsa, ei ole ihme, että uimalelun päältä veden varaan kellahtanut lapsi on pulassa.
Kansalaistaidon rapistumisessa ei ole kuitenkaan kyse yksioikoisista asioista. Tämän vuoden heinäkuu oli poikkeuksellisen lämmin. Yli 30 asteen hellepäiviä oli ennätysmäärä, ja moni haki viilennystä uimarannalta, mikä lisää suoraan onnettomuuksien riskiä.
Opetustoimi puolestaan on pakotettu pohtimaan, mihin niukkeneva rahoitus kohdistetaan. Koulukirjoihin, tukitoimiin, oppilaiden kuljettamiseen uimahallille ja takaisin?
Harrastuneisuuden näkökulmasta uimista ei tulisi rinnastaa muihin urheilulajeihin, sillä se, ettei osaa juosta sadan metrin aitoja, ei ole kohtalokasta, mutta uimataidottomuus voi olla. Lasten arkiliikkuminen on vähentynyt, mikä luonnollisesti vähentää todennäköisyyttä, että monien liikunnallisten taitojen jäädessä ohuiksi kroolauskaan sujuisi sen paremmin.
Minä en osaa kroolata, hyvä jos koiraa kauhomalla pääsen altaan päästä päähän. Lapsuudestani ja Loimaan uimahallin matalasta altaasta muistan kylmän veden ja sitäkin kalseamman tunnelman. Minä ja pari muuta olimme tasaisen surkeita uimareita, ja sitä faktaa ei uimaopettajakaan viitsinyt turhaan kannustavuuteen verhota. Syvään altaaseen pääsi, kun osoitti erinäisin tempuin kykynsä pysyä hengissä vesielementin ympäröimänä, mutta minä pysyin hengissä lähinnä sen tiedon varassa, että nöyryyttäviä uimakertoja oli syksyisin ja keväisin vain kourallinen. Yläasteella uinnit olikin näppärä jättää välistä, kun sanoi kärsivänsä naisten vaivoista.
Pelastautumismahdollisuuksia parantaakseen pitäisi osata edes kellua, ainakin jos on uskominen hengenpelastuksen ammattilaisia, joiden mukaan (HS 2.8.) oikeaoppisella kellunnalla pystyy pelaamaan aikaa.
Kuten kaikkia kansalaistaitoja, myös uimataitoa voi kartuttaa läpi elämän. Itse olen oppinut vanhemmalla iällä laskemaan liukumäestä ilman, että pidän nenästä kiinni. Siitä on kiittäminen viikoittaista perheuintiryhmää, joka on pakottanut minut tutustumaan veteen uudelleen.
En osaa kellua ja uimamaisteria minusta ei koskaan tule, mutta voin siitä huolimatta tehdä osani vesiturvallisuuden eteen. Niin voit sinäkin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: selvitä, miten autat veden varaan joutunutta, pysy skarppina ja uskalla kysyä, onko kaikki kunnossa. Siihen ei tarvita Baywatch -tunnaria taustalle.