Kansa on kuulemma pöyristynyt kansanedustajien tuoreista palkankorotuksista. Ja kyllähän se nykyisen uutisvirran joukossa kuulostaa lähestulkoon satiiriselta vitsiltä, kun kaikkialla kaikuvat sanat leikkaus ja säästö.
Ikävä kyllä kyseessä ei ole vitsi, vaan se on osa karua todellisuutta. Mutta mikä hiljaa hyväksytään, niin on vähän sama kuin se olisi uusi normaali.
Lukiessani näitä uutisia ensimmäisenä mieleen tulee, että miten ihmeessä tällaista on kehdattukin keksiä juuri nyt – näin rajujen leikkausten aikakaudella – ja varsinkin nyt, kun moni muu kärvistelee elääkseen, osa konkursseissa tai työttöminä ja nuorisotyöttömyys sekä työttömyys yleensä ovat todella korkealla tasolla ja sotestakin on leikattu huomattavasti.
Palkankorotuksista päättänyt palkkiolautakunta oli puolustellut korotusta sillä, että eduskunnan palkankorotukset ovat laahanneet yleisen tason perässä. Kansanedustajan työ ei ole helppo tehtävä, mutta niin puurtaa moni muukin ihminen monesti näkymätöntä tärkeää työtään niska limassa ja huomattavasti pienemmällä palkalla. On paljon tärkeitä tehtäviä, jotka ansaitsisivat palkankorotuksia.
On ymmärrettävää, että kansa on pöyristynyt tästä, koska ehkä tässä tilanteessa se vain yksinkertaisesti tuntuu väärältä. Kansan pitää vain toivoa sormet ristissä, että erittäin suurituloisten verokevennys ja nämä korotukset sitten kiertävät muidenkin hyväksi yhteiskunnassa jollain tapaa.
Vaikka tästä eivät ole itse kansanedustajat päättäneet eduskunnassa, niin eduskunnan puheenjohtaja on kuitenkin pyytänyt kansanedustajia olemaan ottamatta kantaa heistä riippumattoman palkkiolautakunnan päätökseen. Jos ajattelee sanaleikillisesti, niin kansaa edustavan olisi tullut tehdä symbolinen ele, ja asettua kansan kanssa samalle viivalle tällä aikakaudella.
Espanjassa asuessani paikalliset jauhoivat aina siitä, kuinka röyhkeitä ja itsekkäitä poliitikkoja heillä on. En pystynyt kilpailemaan mehevämmillä jutuilla, mutta kerrottuani espanjalaisille kavereilleni tuoreista palkankorotuksista kaikkien leikkauksien ja työttömyyden keskellä sain monen leuan loksahtamaan.
Ei ole kuitenkaan kivaa ylpeillä siitä, että meillä ei enää menekään niin hienosti. Pikemminkin hävettää, sillä olen tottunut siihen, että täällä pyyhkii hyvin ja olen saanut sillä hieman vaatimattomasti jopa ylpeillä.
Espanjassa monen usko politiikkoja kohtaan on heikko, ja aikaisemman kaksipuoluepolitiikan vuoksi myös jokseenkin kaksijakoista tai sitten ei uskota mihinkään puolueeseen. Nyt olen huomannut yhä useamman ajattelevan Suomessa samoin. Olen myös huomannut tehdessäni äänestysaiheisia katugallupeja ihmisiä arveluttaneen, että kenelle sitä enää uskaltaa äänensä antaa. Pitää kyllä itsekin miettiä tarkkaan, kun taas se aika on.
Marianne Rovio