Vaarini saateltiin ajasta iäisyyteen elokuussa. En ollut osannut varautua hänen poismenoonsa, vaikka hän olikin jo iäkäs.
Saattotilaisuus oli hillitty ja kaunis. Lämpimiä muistoja, pehmeää jazzia (vaarin lempimusiikkia) ja havuseppele. Itku purkautui kuitenkin vasta, kun keräilin ulkovaatteitani tilaisuuden jälkeen ja tajusin, että arkku jää sinne, nyt hän jää sinne.
Hetki, jona kävelin kyyneleet silmissä ulos kappelista, jäi vahvasti mieleeni. Ulkona oli edelleen kesä, aurinko paistoi kauniisti, ei liian kirkkaasti vaan pikemminkin hellästi, tuuli leyhytti tukkaa, tuuli leyhytti puita, jotka olivat vielä vihreänään kesän lehtiä.
Elämä jatkuu, käsitin, ja mikä etuoikeus on kävellä kesäpäivään elävänä ja hyviä vuosia vielä runsain mitoin edessään. Itku voimistui. En ole aivan varma, mikä minua itketti eniten, se, että jätimme hänet sinne vai sen ymmärtäminen, että minä ja nämä muut ihmiset tässä olemme elossa, oletettavasti vielä pitkään. Olin yhtäkkiä hyvin tietoinen kaikesta, jaloista, jotka kantoivat ulos, kyynelestä, joka valui painavana poskea pitkin.
Nyt olemme kääntäneet kalenterin lehden syyskuun puolelle. Syksyä voi perustellusti pitää loppumisen aikana, menettäväthän lehdet hehkunsa ja luonto kääntyy sisäänpäin, kukat hiipuvat, linnut lentävät toisaalle. Toisaalta syksy merkitsee monessa mielessä uusia alkuja, lapset menevät kouluun, uudet harrastukset alkavat, letkeän kesän jälkeen työnnetään taas sormet multaan ja ahkeroidaan. En tiedä, mistä johtui, mutta palasin itse yllättävän hyvällä innolla liitutaulun ääreen kesäloman jälkeen. Motivaatio opettaa on tekoälyn aikakaudella ollut ajoittain pahasti kadoksissa, mutta nyt tunsin merkityksellisyyden tunnetta kirskuttaessani liitua metsänvihreää taulua vasten. Ehkä juuri se on ollut kateissa, ynnäsin, merkityksellisyyden tuntu. Tarrasin liituun tavallista tiukemmin, tunnustelin sen sileää pintaa.
Vaarini oli esittänyt toiveen, että kuolinilmoitukseen kirjoitettaisiin: ”Me emme itke niitä päiviä, jotka myötäsi ovat menneet, vaan olemme onnellisia, että ne ovat olleet.” En ole koskaan pitänyt tästä värssystä enkä vastaavista, koska en pidä siitä, että kehotetaan olemaan surematta ja itkemättä. Toisaalta ymmärrän taustalla olevan viestin, sen, että ehkä jälkeen jäävien toivotaan olevan iloisia ja nauttimaan elämästä senkin jälkeen, kun rakas ihminen on poistunut luotamme. Ehkä ensi hetket tästä ilosta tapahtuivat jo siinä, kun astelin kappelin hämystä aurinkoiseen kesäpäivään. Surun kyyneleeni muuttuivat matkalla autolle kiitollisuuden kyyneliksi, haikeiksi mutta toiveikkaiksi.
Niin, ja se musiikki. Vaari oli toivonut meidän kuuntelevan kappaleen Kuolleet lehdet Olavi Virran esittämänä. Kappaleesta erityiseksi nousi seuraava säepari: ”Toivoisin sinunkin muistelevan/ päiviä kesämme kaunehimman.” Todella muistelen, ja nyt kääntyessämme kohti syksyä kiitän taas. Ja pianhan tulee taas uusi kesä.
Mira Kreivilä