Julkaisin esikoisromaanini helmikuussa. Romaani Niin kuin se minussa on edustaa tämän hetken hittigenreä, biofiktiota. Biofiktiiviset romaanit perustuvat todellisen henkilön elämään, mutta ne pitää erottaa elämäkerroista, sillä ne ovat kaunokirjallisia teoksia, jotka sallivat kaikki kaunokirjalliset vapaudet.
Romaanini kertoo psykoanalyytikko Sabina Spielreinista (1885–1942). Hän teki uraauurtavaa työtä silloin, kun psykoanalyysi hoitomuotona oli vasta muotoutumassa. Lähinnä hänet muistetaan silti Carl Jungin potilaana ja rakastettuna.
Toden totta olen aallonharjalla, jopa niin, että alkaa tulla ähky. Historian unohtamista naisista nimittäin on julkaistu jos jonkinmoista proosaa viime vuosina. Pelkästään kustantajaltani WSOY:lta tuli saman sesongin aikana kaksi muutakin biofiktiota, Laura Lähteenmäeltä teos Marian kirja Elias Lönnrotin puolisosta Mariasta ja Milla Ollikaiselta romaani Matilda arkkitehti Eliel Saarisen vaimosta Matildasta. Kaikkia näitä kolmea romaania yhdistää siis sekin, että parrasvaloihin on nostettu nainen, joka tavalla tai toisella on nähty miehen kautta. (Minun romaanini periaatteessa toisintaa tätä kuviota, sillä keskityn teoksessa Spielreinin ja Jungin suhteeseen.)
Eivätkä tämän vuoden biofiktiot jää tähän: on Suvi Ratisen teos Pakolainen (päähenkilönä kirjailija Aino Kallas), Tiina Käkelältä Fredrika (kirjailija Fredrika Runeberg), Karissa Ketun H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään. Mikä näissä historian naisissa oikein kiehtoo! Karissa Kettu kertoi haastattelussa, että häntä ärsytti, miten Hypatiaa (varhainen tähtitieteilijä) kuvataan ennen kaikkea viehättäväksi, vaikka hän oli merkittävä tieteentekijä alansa alkuhämärissä. Fredrika Runebergiä puolestaan pyritään nostamaan miehensä Johanin rinnalle, eikä ihme. Ikävää, että hänet muistetaan ennen kaikkea miehestä (ja tortusta!) eikä kirjallisuudesta.
En kuitenkaan usko, että edellä mainitsemillani kirjailijoilla olisi ollut pääasiallisena tavoitteena nostaa naisia historian (ja miesten) varjoista vaan ennen kaikkea kirjoittaa hyvä kirja. Olen itse ollut aina kiinnostunut erilaisista elämäntarinoista ja historiasta ylipäätään, enkä varmasti ole yksin. Spielreinin elämäntarina on ollut ikään kuin materiaa, jonka pohjalta olen muovannut kaunokirjallisen teoksen. Jos olisin halunnut kirjoittaa voimaantumiskertomuksen, olisin valinnut erilaisen rajauksen ja näkökulman, mutta en halunnut.
Naisista kertovien biofiktioiden esittäminen voimakertomuksina voi olla myös ongelmallista. Nämäkään naiset eivät olleet superihmisiä, vaikka sinnikkäitä olivatkin. Esimerkiksi Spielrein eli saavutuksistaan huolimatta traagisen elämän, ja myös traagiset kohtalot ansaitsevat tulla kirjoitetuiksi. Naisen rooli historiassa on ollut usein erilainen kuin miesten, koska meillä on ollut vähemmän valtaa. Naiset ovat eläneet miesten varjoissa, mutta myös varjoissa tehdyt asiat voivat olla merkityksellisiä.
Mira Kreivilä