No mahtaisivat mahtaisivat.
Nykypäivän nopeutta tietenkin ainakin. Kun kirjoitan tätä pendolinossa, maisemat vilahtavat ohi hurjaa vauhtia. Päivän aikana ehtii käydä Loimaalta Helsingissä sekä käyttää määränpäässä vielä työpäivän verran aikaa vierailuihin. Ja siinä sivussa olla yhteydessä työpaikalle ja kotiin sekä setviä yhteydenottoja.
Sitäkin ihmettelisivät ehkä, että miten meillä on kiire ja mitään emme ehdi, vaikka vapaa-aikaa on enemmän kuin koskaan.
Niin, mihin aika meillä meneekään.
Paikallislehtien päätoimittajayhdistyksen vaikuttajapäivässä vierailimme muun muassa eduskunnassa ja vaihdoimme ajatuksia MTK:n väen kanssa.
Ohjelmamuutosten vuoksi päivään jäi pari reilun tunnin taukoa. Kannatin taidemuseoita ja avarsin pikakäynneillä ajatusmaailmaani Kiasmassa ja Ateneumissa.
Sieltä tuo pohdintakin esi-isien mietteistä tästä maailman ajasta tuli.
Teknistä edistystä kun on toki harppailtu jättiaskelin koko ajan, mutta esimerkiksi 1800-luvun maalauksia katsellessa huomaa, että ihminen on aina ihminen.
Ilon ja surun ilmeet ovat samat. Edelleen ihmiset viihtyvät yhdessä syöden ja vaikka laulaen.
Menneisyyden muotokuvia katsellessa mietin, että tuskin esivanhemmatkaan meiltä kyselisivät vempaimista ja vimpaimista, vaan perheestä ja siitä, riittääkö ruoka ja onko meillä katto pään päällä.
Kovin vähän olemme tieteen kehityksestä huolimatta kuitenkin kehittyneet itse. Penseään käytökseen ei auta botox eikä pahansuopaisuuteen pilleri.
Tiedonjanoakin tunnutaan sammutettavan millälie ”virvokkeilla”.
Netin yhteisöpalvelusta tuli teemaan sattuvasti samana iltana kilkatus, jossa meemi muistutti, että olemme 3,8 miljardin vuoden evoluution tuloksia ja kehotti käyttäytymään sen mukaisesti.
Orpo toi näyttelyssä kyyneleet silmiin. Ei siis pääministeri niinkään, vaan Albert Gebhardin vuodelta 1895 peräisin oleva Orpo -maalaus.
Siinä on pieni hahmo seinänvieruksen penkille tehdyllä vuoteella. Vieressä on lattialla pieni kiulu vettä ja lapsi katsoo vällyn alta johonkin muualle huoneeseen silmät suurina.
Katseessa ainakin minä näen toivoa.
Onko siellä perhe, johon hänkin toivoisi kuuluvansa, vai uskooko hän yksinkertaisesti, että huominen on hyvä.
Tänäkin päivänä moni katsoo meitä.
Mutta, näkyykö uskoa ja toivoa?
Kati Uusitalo