Keväällä kirjoitin kolumnissani linnunpönttöjen rakentamisesta ja kesän alussa metsäperunoiden istuttamisesta. Taisin kummassakin tapauksessa mainita palaavani asiaan syksymmällä. No nyt on syksympi.
Linnunpönttöjä ripustettiin mökin pihapiiriin kuusi ja linnunlaulun runsaudesta pääteltiin, että olisi vilkas poikaskesä tiedossa. Ikivanhat isot sireenipensaat riehaantuivat, kuten monet muutkin kasvit tänä kesänä, joten tuuhea, vihreä seinä esti suoran näkymän ladon seinään laitettuun pönttöön. Sen käyttöasteesta ei ole täyttä varmuutta, mutta niissä muissa oli trafiikkia läpi kesän. Ollaan oikein tyytyväisiä saldoon.
Metsäperunasadolla ei täytetty kellarin laaria. Koska kyseessä oli testi, niin perunoita istuteltiin sinne tänne. Alku näytti oikein lupaavalta. Toiset varret olivat tanakoita ja vahvoja, toiset kasvoivat enemmän pituutta. Peurat ja jänikset (ainakin oletettavasti ne) söivät noin puolet varsista. Radikaalin harvennuksen mahdollisuus oli tiedossa, mutta siunailtiin sitä silti.
Perunannostotalkoot oli ohi muutamassa minuutissa. Äiti ja täti saivat kumpainenkin omilta viljelyksiltään kymmenkunta pottua. Kuulemma saman määrän kuin mitä istuttivat. Perunat olivat pieniä, mutta ihan täydellisen kauniita. Ne tuoksuivat yllättävän vahvasti, ja itse asiassa aika miellyttävästi metsänpohjalle. Iäkkäämpi sukupolvi tiedotti, että eivät ne sen kummemmalle maistuneet kuin muutkaan perunat. Itse en ehtinyt makutestiä tekemään. Kokonaisuudessaan ollaan testiin ihan tyytyväisiä.
Kävin loppukesästä 91-vuotiaan sukulaistädin, Annikin luona. Epäilen etten, mutta jos kuitenkin elän lähellekään Annikin ikää, haluaisin olla yhtä pirteä kuin hän. Annikin mielestä aina pitää keksiä jotain vähän erilaista. Ysikymppistensä kunniaksi hän kiipesi kaksikerroksisen kotitalonsa katolle ja nojaili savupiippuun kukkaseppele hiuksillaan. Ihan huikeaa!
Pirteyden ja vetreyden eteen pitää nähdä vaivaa, kannattaisi pysyä liikkeessä ja ajan hermolla. Kaltaiseni laiska ihminen käyttää aikansa todennäköisemmin liikkumattomuuden tekosyiden keksimiseen. Nolottaa myöntää. Varsin hyvin omassa arjessa ymmärtää ja havainnoi, että notkeus ja jaksaminen eivät ole enää itsestäänselvyyksiä.
Keväisin en meinaa jaksaa lumen alta paljastuvien koiranpaskojen aiheuttamaa iänikuista valitusta. Ja kyllä, ne ällöttävät myös minua. Syksy puolestaan aktivoi minut pitämään ääntä heijastimien puolesta. Syksy ja lisääntyvä hämärä yllättävät suomalaiset. Taas. Muka. Eivät yllätä. Kaikki tietävät, että heijastin ei ole ”kauheen noloo” ja ”mummojen hommaa”, vaan sillä on ihan oikea tarkoitus. Vaikka itse näet, sinua ei välttämättä nähdä. Jos muut ihmiset eivät kiinnosta hevon huiluakaan, niin tykkää edes itsestäsi ja näy.
No niin, siinä tuli kunnon satsi hannukarpomaista valistusta. Vakaa aikomukseni on lisätä kävelylenkkien määrää (myös pituutta) ja meinaan käyttää taas ainakin yhtä heijastinta joka takissa kevääseen asti.
Näkymisiin!
Marju Hirvonen