Isäni muistotilaisuudessa oli hänestä esillä eräs valokuva, jota pidän onnistuneena otoksena. Ajattelin kirjoittaa teille muutaman sanan tästä valokuvasta, ja eräästä tietystä elokuvasta.
Valokuvassa nuori isäni soittaa haitaria kesäisessä maalaismaisemassa tyytyväinen ja terveen ylpeäkin ilme kasvoillaan. Auralainen harmonikkataiteilija Juha Simola tiesi kertoa, että haitari on Kouvolan harmonikkatehtaan niinsanottu kravatti-malli. Haitarien suhteen isäni oli pitkälti niin sanotusti ”Kouvolan miehiä”, vaikka kyllä Lasse Pihlajamaankin malli syliin kelpasi.
Muuta emme varmuudella kuvasta tiedäkään, joten tästä eteenpäin kaikki on vain päättelyä, tulkintaa tai arvailua. Eli vastuu siirtyy nyt kuvan katsojalle. Terttu-äidin ja allekirjoittaneen yhteisellä järkisyihin ja yleiseen elämänkokemukseen perustuvalla ns. ratiohiiliajoituksella kuvan ottoajankohta olisi Helsingin ja Melbournen kesäolympialaisten välinen olympiadi eli vuodet 1952–1956.
Jos sovitaan, että kuva on vuodelta 1954, isäni olisi kuvassa 16-vuotias. Kuva voi hyvin olla otettu kesäaikaan isän kotikaupungissa Loimaalla, ja kuvaaja on ehkä toinen hänen vanhemmistaan. Kyseinen haitari on tuolloin maksanut vähävaraisen perheen pojalle paljon. Tuolloin ei uusia soittopelejä noin vain musiikkikaupasta haettu. Isän vanhemmat ovat säästäneet ja tehneet töitä mahdollisesti kauankin pelin hankkimiseksi. Veikko on ehkä ansainnut kesätöillä ja soittamisella rahaa haitarin osamaksuun.
Rock’n’roll mökämusa on hitaasti rantautumassa Suomeenkin, mutta uskon, että kuvassa treenataan tanssimusiikkia tulevia keikkoja silmällä pitäen. Ehkä työn alla on isäni ikisuosikki Paul Norrbackin säveltämä Varisevat lehdet , jonka teknisessä ja eritoten tunnelman harjoittelussa menee haitaristilta helposti yksi elämä.
Elokuva taas on Orson Wellesin ohjaama Citizen Kane. Se kertoo lehtikeisari Charles Foster Kanesta, joka elokuvan alussa menehtyy yksinäisenä Xanadu-huvilassaan. Kuolinvuoteellaan hän viimeiseksi sanakseen kuiskaa ”rosebud” eli ruusunnuppu. Eräs toimittaja äkkää tästä näkökulman lehtijuttuunsa, ja alkaa selvittämään, että mitä tämä ’rosebud’ oikein Kanen elämässä merkitsi.
Elokuva kerii auki Kanen elämää lapsuudesta lähtien. Riemusta kiljuen hän leikkii lapsena puisella mäkikelkallaan, kunnes häntä huudetaan kotiin. Hän on saanut suuren perinnön, mutta tämän vuoksi hänet erotetaan rakastavista vanhemmistaan, ja pankki kasvattaa hänet. Kane saa hyvän koulutuksen, ja etenee urallaan aina maailman mahtavimmaksi mediamoguliksi asti. Hänen uransa tuhoutuu myöhemmin Kanen petettyä ystäviensä ja lukijoidensa luottamuksen sekä hylättyä journalistin etiikkansa ja omat arvonsa.
Elokuvan katsoja saa tietää enemmän kuin elokuvan päähenkilöt. Kuten sen, mitä tuo mystinen ’rosebud’ tarkoittaa. Elokuvan lopussa työmiehet tuhoavat Kanen omaisuutta heittämällä tavaraa polttouuniin. Tavaroiden joukossa on puinen kelkka. Se sama, jolla Kane laski mäkeä lapsena, ja kelkkaan on kirjoitettu sen nimi: Rosebud. Kanen viimeiset sanat ovat kipeää kaipuuta huolettomaan lapsuuteen ja rakastaviin vanhempiin. Johonkin sellaiseen, mitä rahalla ei voi ostaa, eikä voi koskaan saada elämässään takaisin.
Tarkoitukseni ei ole vetää yhtäläisyyttä Charles Foster Kanen elämästä isäni elämään. Mutta tuo ’rosebud’ on mietityttänyt minua aivan kuten monia muitakin. Isäni ’rosebud’ oli musiikki ja erityisesti haitari. Hän teki työuransa pääosin Loimaan ammattikoulun autopuolen opettajana, mutta haitarinsoitto ei ollut isälleni pelkkä harrastus tai ”hobby”, kuten nykyajan alle 5-kymppiset nuoret chillisti pamlaavat.
Se oli hänen tapansa kommunikoida maailman ja muiden ihmisten kanssa perinteisemmän puhumisen tai muun tunteidenosoittamisen sijaan. Latteasti ilmaistuna musiikki oli hänen elämäntapansa. Yksi tragedia isäni elämässä oli, että hän joutui neurologisen sairautensa edetessä luopumaan haitarinsoitosta.
Tämä kaikki saa miettimään, että mikäs se minun ruusunnuppuni sitten on? Mikä on se suurin voima, joka saa minut nousemaan aamuisin sängystä ylös päivän toimiin? Tai mitä saattojoukot minun hautajaisissani elämäni tärkeimmistä motiiveistani ajattelevat?
Toisille oman elämän perimmäinen tarkoitus ja tehtävä tuntuu olevan selvä asia jo varsin varhaisessa elämänvaiheessa. Toiset taas tekevät itsetutkiskelua pitkäänkin löytääkseen oman elämänsä punaisen langan – jos löytävät sittenkään.
Tätä sai vanha valokuva isästäni minut miettimään. Jos nykypäivästä jotain positiivista hakee, niin ainakin kuvankäsittelyohjelmat ovat kehittyneet niin pitkälle, että nyt voi valokuvat ja sitä kautta elämänsä muokata sellaiseksi kuin itse haluaa. Siinä on sitten saattojoukolla ihmettelemistä minun perimmäisistä motiiveistani!
Veikko siunattiin haudan lepoon 10.5.2025. Sydämellinen kiitos kaikille kauniista ja lohduttavista sanoista, joita lähiomaiset ovat herkällä korvalla kuunnelleet. Kaikki viestit on tarkasti luettu, muistokukat tuoksuteltu ja klikkaukset noteerattu.
Veikkon poika Rami