Istun Loimaan rokeimman kokin kanssa taajamajunassa Münchenissa. Olemme menossa Pixies-yhtyeen keikalle Zenith-kulttuurihalliin. Reitti keikkapaikalle on näyttänyt kartalla helpolta, mutta päätämme minimoida eksymisen mahdollisuuden kysäisemällä rock-henkiseltä perheeltä näyttävältä triolta, ovatko hekin menossa keikalle. Ovat, joten päätämme seurata heitä, mikä poistaa puolisuuntavaistotonta matkailijaa alati vaanivan mahdollisen ärsyyntymisen Google mapsiin. Harmittelen, että korvatulpat unohtuivat taas kerran, mutta kaverin mukaan niille ei olisi tarvettakaan, koska jämptin meiningin Saksassa on varmaankin tosi tarkat desibelirajat. Voi tietty ollakin, mutta halliin mentyä ja keikan alettua selviää välittömästi, että ainakaan illan yhtye ei välitä niistä hiukkaakaan. Syöksyn asiakaspalvelupisteelle ja tivaan korvatulppia. Onneksi niitä löytyy, ettei tarvitse paeta pihalle. Survon vaahtiaiset korviini, minkä ansiosta soundi paranee huomattavasti ja aistikarvasolut huokaavat helpotuksesta äänenpaineen laskettua siedettävälle tasolle. Tapahtuu elävän musiikin ihme: Pixies ei kuulu suosikkeihini, mutta sen energia toimii livenä niin hyvin, että saatan jopa tulla ottaneeksi muutaman kömpelön punk-pompahduksen. Ilta on kesäisen lämmin, joten hallin isot ovet pidetään avoinna. Seuraavana päivänä Münchenin uutisissa näytetään muka myrskyn voimasta kaatuneita puita…
Zenithin suuressa hallissa tulee mieleen kaksi muuta merkittävää alkuvuoden musiikkikokemusta: vuosikymmeniä suosikkinani musisoineen J. Karjalaisen kuukauden takainen loppuunmyyty keikka Tampereen Tavara-asemalla sekä Arto Nybergin haastatteluosuuden sisältänyt Samuli Putron keikka Helsingissä Aleksanterin teatterissa tammikuussa.
Omassa maailmassani Karjalainen kuuluu niihin harvalukuisiin muusikoihin, jotka eivät ole tehneet ainuttakaan huonoa biisiä. Kyllä, pidän kovasti myös Lännen Jukka -albumista, jossa Karjalainen yhdistelee suomalaista ja amerikkalaista kansanlauluja perinnetietoisesti ja pelkistetysti. Hänen uusin Suomalaista muotoiluu -levynsäkin kolahti heti ensi kuulemalta, soi vaivattoman ilmavasti ja erottuu aiheiltaan piristävästi nykyangstisten listabiisien massassa.
Nyberg/Putro-iltaan mennessä aprikoitti, josko konsepti toimisi. Voisiko se olla kiinnostavaa, että televisiosta tuttu toimittaja ja muusikko istuvat nojatuoleissa teatterin estradilla jutustelemassa täydelle katsomolle. No kyllä toimi. Putro kertoili urastaan ja laulujensa syntyhistorioista avoimesti ja mielenkiintoisia anekdootteja pudotellen. Putro oli tovin luokkakaverini 80- ja 90-luvun vaihteessa Paasikivi-opistossa. Hän ei oikein viihtynyt tunneilla vaan oli kiinnostuneempi näppäilemään kitaraa huoneessaan, mikä näin jälkikäteen arvioituna oli erittäin suotavaa.
Tehkää mieltä virkistävä palvelus itsellenne ja kulttuurin tekijöille: käykää keikoilla ja altistakaa itsenne uusillekin artisteille ja genreille. Saatatte yllättyä myönteisesti, eikä tarvitse välttämättä edes astua junaan, sillä Loimaan seudultakin löytyy runsaasti tarjontaa.
Sampsa Hakala