Rikkaita tutkinut apulaisprofessori Hanna Kuusela kuvaili keväällä, että rikkaista on 2000-luvulla tullut eräänlaisia sankareita, superveronmaksajia, joiden väitetään kannattelevan suomalaista yhteiskuntaa (Tiedekulma -podcast, 11.3.2025).
Ylellinen elämäntapa ja rikkaudet ovat Kuuselan mukaan nousseet tv-sarjojen ja median suosioon. Samaan aikaan nuorten parissa on levinnyt roadman-kulttuuri, joka ihailee rikollista elämäntapaa ja niin ikään siihen liittyviä rikkauksia.
Vaikka suomalaisiin sananlaskuihin sisältyy aimo annos onnen piilottamista ja verotietojen julkistamispäivään on joskus viitattu kateuspäivänä, paheksuva suhtautuminen rikkaisiin on muuttunut aiempaa hyväksyvämmäksi. Hyvästi itsekkäät Roope Ankat! Nyt näemme mediassa rikkaita Robin Hoodeja, jotka näyttävästi leikkaavat omista (korkeista) palkoistaan ja lahjoittavat (ylellisyydestään) yleishyödyllisille säätiöille.
Muutos suhtautumisessa rikkaisiin on tapahtunut samaan aikaan kuin puhe köyhistä on muuttunut kovemmaksi. Köyhiin viitataan yhä useammin siivellä eläjinä ja sosiaaliturvan hyväksikäyttäminen kuulostaa puheissa pikemminkin normilta kuin poikkeukselta. Koska köyhistä edunsaajista on kirjoitettu mediassa niin paljon viime aikoina, halusin kirjoittaa vaihteeksi äveriäistä edunsaajista, joista harvoin kuulee puhuttavan.
Usein keskustelussa sosiaaliturvasta unohtuu, että tarveharkintaiset etuudet muodostavat vain osan Suomen sosiaaliturvasta. Myös varakkaat pääsevät nauttimaan tuloista riippumattomasta sosiaaliturvasta, sillä he saavat muiden tapaan tukea muun muassa koulutukseen ja terveydenhuoltoon, riippumatta siitä, käyttävätkö he julkista vai yksityistä terveydenhuoltoa. Suomessa kasvaneet varakkaat ovat monesti ponnistaneet hyvinvointivaltion turvaamasta taustasta, joka on parhaassa tapauksessa voinut mahdollistaa esimerkiksi yrittämisen ja sijoittamisen.
Äveriäs edunsaaja hyötyy myös jatkuvasti enemmän valtion maksamista tarveharkintaisista kohdennetuista etuuksista, vaikka ei itse saisikaan niitä. Kun vasemmisto puolustaa valtion tukijärjestelmää ja oikeisto vahvistaa samanaikaisesti markkinavetoisuutta, julkiset varat kulkeutuvat yhä useammin rahakkaiden ihmisten taskuun. Heidän ei tarvitse edes olla satumaisen rikkaita sijoittaakseen esimerkiksi terveysjätteihin ja vuokrattaviin asuntoihin, joilla voi kerryttää varallisuutta epäsuorasti yhteiskunnan tukemana.
Vaikka varakkaat maksavat paljon ansiotuloveroa, se muodostaa vain osan Suomen verokertymästä ja täten antaa vääristyneen kuvan rikkaiden osuudesta veropotissa (STTK, 2019). Suomalaisten enemmistö eli keskiluokka maksaa suurimman osan veroista, vaikka duunari harvemmin lienee suuromistaja. Toisaalta Elinkeinoelämän valtuuskunnan (2018) mukaan keskiluokka saa myös paljon tulonsiirtoja, kuten eläkkeitä ja lapsilisiä. Olemme siis kaikki yhteiskunnan edunsaajia tavalla tai toisella.
Rikkaiden ihannointi, kadehtiminen ja paheksunta ovat kaiketi ikiaikaisia ilmiöitä, sillä suurin osa meistä ei ole rikkaita ja vauraus mahdollistaa muista poikkeavan, kiehtovan elämäntavan, silkin sarkan sijaan. Kunhan muistaa, ettei rikas ole marttyyri eikä verojen maksaminen hyväntekeväisyyttä.
Emilia Voltti