Huvittavan hassulta. Kävelen silloin tällöin isoäidin puutarhassa ja katselen lahoa puutarhatuolia, jossa hän usein istui. Muistelen yleislakkoa vuonna 1956. Kauhistunut isoäiti ilmoitti, että ”hän ei maitoa maahan kaada”. Hän kirnusi yöt voita. Kävimme tervehtimässä häntä kammiossa ja ihmettelemässä separaattoria ja kirnua. Näin muistot kiinnittyvät esineisiin.
Samalta vuodelta on muistikuva Kekkosen valinnasta presidentiksi. Radiosta kuului: ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” Kynä kädessä isä laski vaalitulosta ja lasten piti olla hiirenhiljaa. Siitähän on ensi vuonna 70 vuotta – todella hassua.
Rapistuneelta. Usein muistan ystävättäreni äidin sanat: ”Päivät kuluvat maallisen tomumajan hoitamisessa”.
Aamulla, kun katson peiliin, näen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin ”ikääntyneen ilmapallon näköiset silmäpussit”, harventuneet hiukset, vähän väsähtäneen naisen. Keho ei toimi samoin kuin ennen. Kaikkeni olen yrittänyt, etten rapistuisi. Olen liikkunut ja yrittänyt noudattaa elämäntapaohjeita, jotka kyllä vaihtuvat koko ajan. Tunnustan, ettei kronologista ikää voi muuttaa. Eletty elämä jättää jälkensä. Naururypyt ovat sentään lisääntyneet, vaikkei elämässä aina ole naurattanut.
Tilinteolta tavaroiden kanssa. Olen selvitellyt tavaroita: astioita, pöytäliinoja, pyyheliinoja, lakanoita ja papereita – tolkuttoman määrän papereita. Kierrättänyt, hävittänyt ja siirtänyt takaisin säilytettäväksi. Tavaroista pitäisi joidenkin mielestä ottaa vastuu jo elinaikanaan – tehdä ruotsalaisten keksimää kuolinsiivousta. Pitää kuulemma ajatella lapsiaan. Hauskasti joku vastusti ajatusta kiivaasti. Hän puuskahti: ”Jos perikunta ei yhden huushollin purkamisesta selviä, niin voi, voi.” Olen purkanut kaksi taloutta ja suoriutunut siitä. Luotan, että omat jälkeläiseni pärjäävät jäämistöni kanssa.
Ehkä seuraava sukupolvi hankkii vaihtolavan ja kippaa kaiken kaatopaikalle, jos eivät ole tiedostavia nuoria.
Henkisesti kypsältä. No, ei todellakaan. Kaikki eivät ole seestyneitä, ylpeitä vanhuksia. Elämä on aina kesken ja jää kesken. Edelleen kysyn, kuka oikein olen ja ihmettelen, että hermoni menevät silloin tällöin hetkessä – ehkä liian usein kypsälle vanhukselle. Se naurattaa minua.
Elämä muuttuu vakavammaksi, kun vanhenee. Olen ollut kova suremaan tulevaisuutta, ja ikä ei ole tuonut tähän viisautta. Asiat menevät harvoin suunnitelmien mukaan. Opettelen edelleen olemaan tässä ja nyt, yritän säilyttää elämässä toivon.
Geriatrian emeritusprofessorilla Jaakko Valvanteella on loistava ohje: ”Älä ota vanhenemista liian vakavasti”. Yritän olla ottamatta.
Päivi Nummela
eläkkeellä oleva kauppaopettaja