Sukulaispoika astuu varusmiespalvelukseen ylihuomenna. Voi olla, ettei kaverille tule uni ihan heti silmään maanantaita vasten yöllä.
Astuin itse palvelukseen 20 vuotta sitten. Sitä mentiin Säkylään Porin prikaatiin, ja määrättiin ”kuninkaalliseen” kranaatinheitinkomppaniaan.
Ensimmäisestä päivästä muistan helteen ja sen, kuinka saimme jumalattomat pyykkisäkit, joihin kerättiin linjastolta varusteita. Minulta oli leikattu umpilisäke muutama viikko aiemmin ja epäröin, mahtoiko olla kovinkaan järkevää kanniskella raskaita kantamuksia pitkiä matkoja huoltovarastolta kasarmille.
Kantaupseerin äänensävystä ja ilmeistä päättelin, että hän luuli minun välttelevän velvollisuuksiani heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Kannoin säkin huoltovarastolta kasarmin kolmanteen kerrokseen yhdellä nostolla.
Sen verran otti kunnian päälle.
Suurin osa kantahenkilökunnasta oli tiukkaa, mutta asiallista ja reilua väkeä.
Muistan päivystäjävuoroltani tapauksen, kun varusmiehet palasivat viikonloppuvapailta. Eräs jääkäri hoippui kasarmille kunnon laitamyötäisessä. Päivystäjänä huiskasin vain kädelläni ärtyneenä hänet käytävältä tolkuttamasta ja tupaansa nukkumaan humalaansa pois.
Pahaksi onnekseni jääkäri antoi illan mittaan ylen, ja tapausta sattui todistamaan kierroksella ollut sopimussotilaan pirulainen, joka kovisteli minua, kun en ollut päivystäjän ominaisuudessa ohjannut jääkäriä muualle. Minulle on jäänyt hieman epäselväksi, olisiko minun pitänyt ohjata humalainen varuskuntasairaalaan vai putkaan.
Hän raapusti tapauksesta virkainnokkaana raportin, oikein sellaiseen sääntö-Suomi -tyyliin, ja käski minua viemään sen yksikköupseerille heti maanantaiaamuna.
Seuraavana aamuna ojensin raportin tutisevin käsin yksikköupseerille, joka luki paperin äänettömänä ilmeenkään värähtämättä.
– Onko tässä Kiviranta teidän mielestänne jokin ongelma, hän kysyi lopulta lyhyesti nostaen katseensa paperista.
– Ei minunkaan mielestäni, herra luutnantti, karjaisin sotilaallisesti, napautin kantapääni yhteen, vedin kättä lippaan ja poistuin huojentuneena toimistosta.
Kokemusteni pohjalta en ole koskaan oikein ymmärtänyt aikamiesten puheita siitä, kuinka armeija olisi nykyään jonkinlainen lepokoti. Toista oli kuulemma heidän aikanaan.
Vasta jälkeenpäin olen oivaltanut, että ne ensimmäiset puoli vuottahan olivat ”aika touhua ennen joulua”, kuten tapanamme oli sanoa. Ei se ole sattumaa, että palvelukseen lähetetään pari- eikä neljäkymppisiä miehiä.
Jos mietitään armeijan tärkeintä antia loppuelämää ajatellen, se opetti vaivihkaa suhteellisuudentajua nuorukaiselle.
Siinä kun vaihtaa marras-joulukuun pimeissä pari viikkoa tuliasemia yötä myöten Rovajärven erämaassa, oppii arvostamaan ihan eri tavalla sellaisia elämän perusasioita kuin lämpöä, kuivia vaatteita, kylläistä vatsaa ja riittävää yöunta – puhumattakaan ”ylevämmistä” tarpeista, kuten henkilökohtaisesta vapaudesta, riippumattomuudesta ja itsemääräämisoikeudesta.