Asuin 1990-luvulla vuoden Yhdysvalloissa tehden au pairin töitä pikkulapsiperheessä. Perheen äidin kanssa keskustelimme paljon siitä, miten paljon lapset olivat jo siinä vaiheessa tulleet vanhemmilleen maksamaan. Hän kertoi, että he olivat alkaneet säästää jo paljon ennen lasten syntymää tulevien jälkeläistensä koulutukseen ja muihin elinkustannuksiin.
Esimerkiksi yhden lapsen päivähoitomaksu Yhdysvalloissa on tänä päivänä keskiarvoltaan 850 euroa kuussa eli noin 10 000 euroa vuodessa (Yle 27.2.2023). Yliopistoon mennessä vuosimaksut kerrotaan helposti viidellä tai jopa suuremmalla kertoimella.
Terveydenhuolto ei ole sen halvempaa, sillä Yhdysvalloissa ei ole yleistä, kaikille kansalaisille saatavilla olevaa terveydenhoitojärjestelmää. Vakuutukset taas maksavat sadoista euroista tuhansiin kuukaudessa. Usein sen maksaa työnantaja, mutta kaikilla ei ole työpaikkaa.
Keskustelut avasivat silmäni sille, miten hyvin asiat kotimaassa olivatkaan.
Kun sain myöhemmin oman lapsen, osasin arvostaa saamiani palveluita. Äitiysneuvolassa minua tarkkailtiin ja sikiön kehitystä seurattiin säännöllisesti. Synnytyksestäkään ei tarvinnut maksaa tuhansia euroja. Myöhemmin kun piti päästä pienen lapsen kanssa lääkäriin, lähiterveysasemalta sai nopeasti ja asiantuntevasti apua. Myös päivystykset sekä Loimaalla että Turussa toimivat riittävän hyvin. Kaikki tämä ilmaiseksi.
Viimeiset reilu kaksi vuotta ovat horjuttaneet uskoani valtiomme kykyyn ja poliitikkojen haluun pitää hyvinvointivaltiosta huolta. Petteri Orpon hallitus tulee säästöjen nimissä näillä näkymin leikkaamaan vaalikaudellaan sosiaali- ja terveydenhuollosta sekä sosiaaliturvasta noin 4,7 miljardia euroa. Tämän päälle tulevat hyvinvointialueiden sopeutukset, jotka alueet joutuvat tekemään kattaakseen vuosina 2023–2024 kertyneet 2,5 miljardin euron alijäämät.
Leikkaukset näkyvät nyt jo monin tavoin ihmisten arjessa. Eniten tekee pahaa se, että hallituksen sosiaaliturvan leikkaukset osuvat kipeästi erityisesti lapsiin. THL:n uuden arvion mukaan jopa 27 000 lasta tippuu niiden seurauksena pienituloisuusrajan alle.
Samaan aikaan hallitus on kuitenkin varannut Kela-korvausten nostamiseen 500 miljoonaa euroa, mikä tarkoittaa suoraa tukea yksityisille terveysjäteille. Palkansaajien veronkevennyksetkin satavat pitkälti suurituloisten jo valmiiksi paksuihin palkkapusseihin. Kun 2 800 euroa kuussa tienaavan veroaste supistuu 0,5 prosenttiyksikköä, 20 000 euroa tienaavan 3,4 (HS 7.9.). Alle kolme tonnia tienaava saa tililleen kuussa ensi vuoden alusta 15 euroa enemmän, suurituloinen yli 700.
Eriarvoisuuden kuilu kasvaa kaikessa.
Amerikassa jokainen on oman onnensa seppä, mutta Suomessa on haluttu tähän saakka huolehtia kaikista. Ei kuitenkaan enää.
Mihin tämä halu on hävinnyt? Miksi jo valmiiksi hyväosaisille annetaan lapiolla, kun muille pelkällä pikkulusikalla tai ei ollenkaan?
Miksi emme enää mahdu samaan veneeseen?