Kirjoitin kymmenen vuotta sitten tähän lehteen kolumnin nimeltä Saksalaiset koputtavat. Suomalaiset melkein häkeltyvät, mitä tapahtuu, kun saksalaisporukka koputtaa pöytään. Se tarkoittaa samaa kuin kättentaputus. Valittelin ajatusta, että koputustapa leviäisi Suomeen, mutta en ole nähnyt tai kuullut tätä eleviestintää vielä. Yleensä EU:n istunnoissakin on tapana taputtaa käsiään. Tosin saksalaiset aina koputtavat pöytään, mikä meillä Suomessa merkitsee asiaan palaamista eikä suosionosoitusta. Entä jos ei ole pöytää, osataan Saksassakin teattereissa ja konserteissa taputtaa käsiä.
Tässä välissä on tapahtunut paljon. Koronan seurauksena kättely loppui, halaukset samoin. Juhlat joutuivat katkolle. Näyttää siltä, että uusi normaali on myös kättelyn ja kosketuksen välttely. Kävin jälleen Sveitsissä, ja siellä poskisuudelmat ovat melkein palanneet takaisin normaaliin tervehtimistapaan.
Kuinka monta kertaa kussakin maassa kuuluu suudella poskelle? Sveitsissä kolme, Espanjassa kaksi ja Ranskassa tapa vaihtelee alueittain. Minulta on kysytty, montako poskisuudelmaa Suomessa on tapana vaihtaa, ja vastaus on selkeä: ei yhtään. Poskisuudelmassa huulien ei kuulu koskettaa poskea, ja se sopii vain naisen ja naisen tai naisen ja miehen väliseen tervehdykseen, ei miehen ja miehen, jotka tervehtivät kätellen.
Meillä voidaan halata, mikä taas monessa maassa koetaan kiusalliseksi. Poikkeuksia löytyy, esimerkiksi jalkapallossa maalin tehtyään miehet halailevat toisiaan. Maahanmuuttajat kättelevät surutta, mutta Suomessa edelleen käsipäivää on nuorten kesken harvinainen tapa. Yhdessä sovitut, monimutkaiset jengitervehdykset toimivat merkkinä kuulumisesta yhteisöön, johon muut eivät kuulu. Suomalaiset koetaan vähäisen eleviestinnän takia etäisinä, mutta suomalainen ymmärtää toista suomalaista vähästäkin eleestä. Ei tarvi olla koko ajan hymy naamalla, vaikka amerikkalainen sanonta kuuluu: Et ole kunnolla pukeutunut, ellei ovesta ulos astuessa ole suu hymyssä. Mitä jos joku Loimaalla kulkee yksinään hymyillen, hulluksi häntä luullaan!
Tervehtiessä niiaaminen ja kumartaminen ovat jääneet pois vanhanaikaisina tapoina. Kirkossa ehtoollisella nyökätään ja hautajaisissa omaisille osanoton merkiksi. Varmaan näiden tapojen väheneminen osoittaa yhteiskunnan tasa-arvoistumista. Sen sijaan lakin pois päästä ottaminen on edelleen suositeltava käytäntö ruokailussa. Kollegani, kajaanilainen miesopettaja, otti pipon pois päästä aina kätellessämme tavatessa tai lähtiessä. Koin sen kohteliaisuutena.
En yritä neuvoa, mutta ihmettelen, millaisia kommelluksia elekäyttäytymisen erot ja muutokset aiheuttavat. Huomaan itsekin elehtiväni eri tavalla puhuessani toista kieltä jossain maassa, koska ele kuuluu viestintään kuten kieli.
Aino Suominen
fil. maist., matkaopas