LOIMAA, SOMERO – Oman tyylin löytäminen vei aikaa, Kalle Ketola kertoo.
Valokuvaukseen hän syttyi jo myöhäisessä teini-iässä, jolloin hän alkoi kuvata ystäviensä bändejä ja niiden keikkoja sekä tapahtumia, mutta koronavuodet muuttivat suhtautumisen kuvaamiseen.
Nuorena se oli ollut dokumentaarista asioiden ja tapahtumien tallentamista, mutta kun maailma sulkeutui pandemian myötä, hän alkoi etsiä kuviin jotakin omaa.
Enää hänelle ei riitä mikä tahansa otos, vaan kuvan pitää tuntua. Siinä pitää olla tunnetta.
Maalauksellisuutta.
– En osaa maalata, mutta haen maalauksellisuutta vaikka heijastuksista traktorin etulasista.
Joskus kiinnostavan pinnan tarjoaa sadekuuro, jonka läpi maanviljelijän maailma näyttää muulta kuin traktorimainokselta.
Esimerkiksi sumuiselta.
Kuin muistikuvalta jostakin hetkestä.
– Se ei riitä, että ”Tuossa on kuva traktorista”. Valokuvissa pitää olla jotain inhimillistä, jotain sellaista, mitä tekoäly ei osaisi tehdä, ainakaan vielä.
Oman tyylin etsintä oli oppimisprosessi monella tapaa. Kalle Ketola työskenteli aiemmin insinöörinä, mutta siirtyi maanviljelijäksi juuri ennen koronaa.
– Valokuviin tallensin lähiluonnon ja perheen lisäksi maanviljelyksen opettelua.
Kuvilla hän halusi näyttää, mitä maanviljelijän elämä on ja miltä maanviljeleminen tuntuu.
Robottien ohjelmoimisen ja huoltamisen tehdastyön jälkeen vapaudelta, mutta silti kasvukauden ja vuodenkierron kyydissä kausittaiselta ja alati muuttuvalta.
– Tänäkin kesänä ensin satoi vaikka kuinka ja sitten heinäkuussa helteet. Yksikään vuosi maanviljelijänä ei ole ollut samanlainen kuin edellinen.
Ja sitä hän arvelee olevan luvassa jatkossakin ilmastonmuutoksen vuoksi.
– Sadon kannalta tällaista vaihtelua ei tarvittaisi, maanviljelijä sanoo.
– Kuvaaminen on arkipäiväistynyt. Ennen samalle filmirullalle saatettiin kuvata koko vuoden kuvat ja sitten aina kaikilla oli kuvissa puku päällä.
Enää Kalle Ketolakaan ei kanna koko ajan kameraa mukana, vaan kuvaa myös kännykällä kuten niin moni muukin.
– Nyt arki tallentuu ehkä paremmin, kun kuvaamisessa ei ole rahallista panosta.
Kun hän oli lapsi, oli lama, eikä ollut rahaa harrastaa valokuvausta. Edelleen filmille kuvaaminen on kallista ja tuntuu juhlahetkeltä jo sinänsä.
– Filmikameralla otetut kuvat tuntuvat aidommilta, niissä on omaa henkeä, hän miettii ja kertoo hankkineensa vanhoja kameroita kirppiksiltäkin.
Yhden 1950-luvun kameran hän pelasti kuolleen setänsä jäämistöstä.
– Se oli jo matkalla roskiin.
Vaikka se on halpa Made in Hong Kong -kopio, niin Kalle Ketola sanoo, että vanhoilla kameroilla kuvaaminen ja niillä otetut kuvat ovat mielenkiintoisia.
Mieluiten hän ottaisi kuvia polaroid-kameroilla, jotka kehittävät kuvan heti ja kuvan saa annettua vaikka syntymäpäiväsankarille samantien.
Ne kuvat tuntuvat ainutlaatuisilta.
– Jokainen on kuin oma taideteoksensa.
Kasvukauden kyydissä. Kalle Ketolan valokuvia maanviljelijän perspektiivistä 9. marraskuuta asti Suomen maatalousmuseo Saran Ravintolasalissa, Vanhankirkontie 383, Loimaa.
KUKA?
Kalle Ketola
Syntynyt Loimaalla vuonna 1983 ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Peltoisissa Loimaan keskustassa.
Opiskellut ammattikorkeakoulussa insinööriksi ja työskennellyt ohjelmoinnissa ja muun muassa huoltanut robotteja teknologiateollisuuden yrityksissä.
Työskentelee maanviljelijänä tilalla, joka on hänen vaimonsa Marianna Mäki-Teeren kotitila. Tila on luomukasvinviljelytila, jossa tuotetaan pääasiassa kauraa, härkäpapua sekä esimerkiksi nurmiheiniä ja -palkokasveja.
Perheessä on kaksi lasta, joista Miila on syntynyt vuonna 2023 ja Mattias tämän vuoden helmikuussa.
Voitti kolmannen sijan Loimaan kamerat ry:n järjestämässä maaseutuaiheisessa valokuvakilpailussa Pelloilla ja poluilla vuonna 2024.
Hänen valokuviaan on ollut esillä muun muassa Loimaan Metsämaalla pidettävässä jokavuotisessa Pyramidipiknik-tapahtumassa.