”Hip hurraa, kikystä päästiin!”

Eipä taida löytyä alaa, jonka tes-neuvotteluissa ei Suomen vientiteollisuuden kilpailukykyyn kytketystä työajan pidennyksestä pääsy olisi ilon aihe. Selitys tyytyväisyydelle on helppo antaa. Kikyn soveltaminen työpaikoilla koettiin alun alkaenkin epätasa-arvoiseksi ja sellaisena oikeustajua koettelevaksi. Jotkut työnantajat huitaisivat kädellä moiselle höpölle: ei sovelleta, koska meidän henkilöstö joustaa tarpeiden mukaan muutenkin, minuuttipelejä pelailematta.

Jotkut pidensivät päivittäistä työaikaa kuudella minuutilla. Joillakin työnpaikoilla tunnit saattoi käyttää liikuntaan. Toisaalla taas kolmen työpäivän summa leikattiin lomarahoista työantajan taskuun. Huolta Suomen kilpailukyvystä tuskin mainittiin työpaikoilla, kun sopimuksen soveltamista sumplittiin käytäntöön. Eikä lopultakaan nähty, mihin ne rahat oikein menivät, jotka lisäpanoksella luotiin tai säästettiin. Risainen soveltaminen levitti lähinnä epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Siksi tes-neuvotteluiden edetessä on alalla kuin alalla iloittu kikyn poistumisesta. Lopullinen analyysi kaikista seurannaisvaikutuksista lienee vielä tekemättä. Se kuitenkin opittiin, että jos suomalaiset halutaan saada kantamaan rahaa yhteiseen kekoon, soveltamisen ja päämäärän pitää olla selkeä ja sitoutumista synnyttävä. Kikyä ei sellaiseksi koettu missään vaiheessa. AS