– On se mennyt jo aika huonon näköiseksi.
– Niin on. Viime yönäkin sitä mietin.
– Vanhentunut vaan on, ei siitä pääse yli eikä ympäri.
– Totta.
– Mikähän nyt on vikana? Ei jaksaisi millään tätäkin nyt.
– Varmaan ikä painaa. Kunto romahtaa.
– Kyllä muutakin täytyy olla. Olisko jotain vakavampaa, kun joka päivä jo kiukuttelee ?
– Meinaatko?
– No joo. On semmoinen hidas ja kankee. Rutisee ja valittaa. Ei meinaa enää lähtee mihinkään niin kuin ennen. Joskus oli kiva lähteä yhdessä reissuun.
– Joo muistan kyllä. Mentiin eikä meinattu ja hauskaa oli! Nyt ei uskalla ottaa enää isompia riskejä. Jos vaikka sattuu jotain. Alkaa ympyrät kutistua eikä se oo hyvä juttu.
– Onhan se selvä kun vanhaksi tulee niin mikään ei lopulta oikein toimi kunnolla. Tai saa joka paikassa pelätä ettei toimi.
– Totta. Kannattaa aikanaan pitää kunnosta huolta, eikä vasta sitten kun tulee isompaa ongelmaa. Mutta ihminen on ihminen. Mun mielestä me ollaan yleensä aika hyvin reagoitu heti kun on jotain poikkeuksellista ja varattu nopeesti aika.
– Ollaan me. Ja oltu aina sitä mieltä, että on hyvä kun ammattilainen tutkii, ettei vaan tule vääriä diagnooseja. Ei ainakaan pidä etsiä netistä syitä, vaan kääntyä asiantuntijan puoleen. Sillä tavalla saa hyvässä lykyssä lisää toimintakykyisiä vuosia. Nyt vaan pahaa pelkään, että on jotain isompaa kulumaa kun nivelet rusahtelee ja paukkuu ja pitää hiljentää menoa.
–Sitähän se painuminenkin voi olla.
– Niin voi.
–Mitä tässä nyt oikein voidaan tehdä? Kuntoon se pitäisi kai saada, kun ei rakasta perheenjäsentä voi niin vaan hylätä heti, kun tulee ongelmia. Tässä vaan on ollut kaikenlaista muutakin murhetta.
– Ollaan me jo aika kauan sen oikuttelua kateltu. Annettu lisäaikaa ja pidetty huolta. Alkaa kyllästyttää kun mikään ei kohta enää riitä. Jossain vaiheessa on pakko nostaa kädet pystyyn ja myöntää, ettei tilanne enää korjaannu vaikka kuinka tahtoisi.
– Näinhän se on. On fakta, että kaikki loppuu aikanaan ja sitten on jätettävä haikeat hyvästit.
– Kyllä mua silti surettaa!
– Niin muakin. Yhteisiä hyviä hetkiä on ollut niin paljon.
– Ehkä pitää alkaa vaan muistella kaikkia hyviä päiviä.
– Totta puhut. Onneksi ollaan otettu paljon valokuvia. On kiva kun jää kuvamuistoja.
– Voitaisiin tehdä vaikka kuvakirja yhteisistä vuosista.
– Hyvä idea! Lapsetkin vois sitten joskus katsoa, miten meidän vanhus oli joskus mukana kaikissa elämän käänteissä, hyvinä ja huonoina päivinä.
– Ei kai tässä sitten muu auta kun myöntää tosiasiat. Soitanko?
– Soita vaan. Ratkaisu on pakko tehdä. Tulevatko ne hakemaan vai viedäänkö itse?
– Voi ei, kuulostaa ihan kamalalta kun sen sanoo ääneen. Voitaisko me sittenkin…?
– Mitä?
– Koittaa jos se menis vielä kerran katsastuksesta läpi.

Anu Salo
anu.salo@loimaanlehti. fi

 

Lue lisää x.x.xxxx lehdestä

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here