Kolumni, Stina Saraste: Muurahaispesä kesäteatterin lavan takana

0

On kaunis kesäinen iltapäivä. Kesäteatterin katsomo alkaa täyttyä katsojista. Kuhina käy, odotetaan näytöksen alkamista.

Nyt täytyy heti tunnustaa, että en ole koskaan ollut katsomassa kesäteatteria. Joten siitä minun on turha enempää kirjoittaa. Siksipä kirjoitankin siitä näyttelijän näkökulmasta.

AJAUDUIN taas uteliaisuuttani tilanteeseen, jossa lupauduin ylittämään itseni. Nimittäin näyttelemään Kertunmäen kesäteatteriin.

Ensimmäiset harjoitukset toteutettiin etäyhteydellä. Kameroita ei voinut käyttää, koska silloin yhteys pätki. Näin jatkettiin muutama kuukausi.

Samalla kun lukuharjoitukset jatkuivat etäyhteyden voimin, pähkäiltiin pukuja, meikkejä ja kampauksia. Siinä saatiinkin syvä sukellus 1960-luvun muotiin.

Toukokuussa päästiin ulos harjoittelemaan. Ensimmäisen kerran naamatusten tavattuamme oli hauska huomata, kuinka jokainen ääni sai kasvot.

Lavasteita rakennettiin aina, kun siihen oli mahdollisuus. Etsittiin rekvisiittaa, joka sopi näytelmän aikakauteen. Pähkäiltiin, mikä puku tulee mihinkin kohtaukseen, missä välissä kerkeää hyvin vaihtaa ja milloin on kiire.

Sitten alettiin harjoitella mikrofonien kanssa. Niitä saikin olla usein säätämässä, kun välillä hävisi ääni tai muuten vaan rätisi, poksui ja paukkui.

Juhannukseen mennessä näytelmä olikin jo hyvällä mallilla ja voitiin pitää muutaman päivän tauko.

JUHANNUKSEN jälkeen palattiin takaisin sorvin ääreen ja näytelmä saatiin – monen peräkkäisen päivän harjoituksissa – valmiiksi. Tässä vaiheessa ohjaajalta vaadittiin jo jämäkkää kannustusta, kun homma alkoi väsymyksen takia lähteä välillä lapasesta.

Sitten tuli kenraali ja ensi-ilta. Näytöksissä meno lavan takana oli kuin muurahaispesässä. Porukkaa sinkoili joka suuntaan, muisti viime hetkellä mistä piti mennä lavalle. Vaatteita vaihdettiin lennossa, ja välillä oli kolme kerrastoa vaatteita päällekkäin, joita sitten kuorittiin pois esityksen edetessä.

Välillä alkoi usko mennä helteen kanssa. Yhtenä päivänä tuli ukkoskuuro, joka kesti väliajan alusta näytöksen loppuun. Vettä tuli välillä aivan kaatamalla. Tässä vaiheessa moni meistä kastui alusvaatteita myöten. Eräs sanoikin, että nojatuoli muistutti pientä järveä. Mutta istuttava oli silti.

Itse huomasin sateen vaikutuksen myös seuraavana päivänä. Peruukkini oli kuin kypärä, kun sade oli sen kastellut. Ilmeisesti hiuslakka käyttäytyy näin kuivuessaan tekotukkaan.

PALJON KAIKENLAISIA kommelluksia sattui lavan takana, mutta jääköön ne vain asianosaisten tiedoksi.

Välillä oli rankkaa, mutta kunnialla selvittiin, ja päivääkään en vaihtaisi pois. Iso hatunnosto ihan kaikille mukana olleille henkilöille sekä kiitokset katsojille!

Stina Saraste

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here