Kolumni, Mira Kreivilä: Rakkaus ja pyrstötähti

0

Samana aamuna, jolloin Muumipeikon isä sai joen yli vievän sillan valmiiksi, pikku otus Nipsu keksi erään kummallisen asian. Hän löysi aivan uuden tien. Nipsu seisoi kauan katselemassa sitä.
Näillä sanoilla alkaa Tove Janssonin rakastettu lastenkirja Muumipeikko ja pyrstötähti. Tarina jatkuu: Tästä täytyy kertoa Muumipeikolle, hän ajatteli. Meidän pitää yhdessä tulla tutkimaan tämä tie, sillä yksin en uskalla.
Siitä alkaa uskomaton seikkailu, jossa vaara seuraa toistaan. Ehkä Nipsu onkin koko teoksen rohkein hahmo. Hän pelkää koko ajan, mutta silti uskaltaa lähteä seikkailuun. Yksin hän ei kuitenkaan olisi siihen kyennyt. Onneksi hänen ei tarvinnut.
Muumitaloon muuttava Piisamirotta sanoo, että koko maapalloa on kohtaamassa katastrofi, pyrstötähti, jonka tuhovoimaa ei voi ennustaa. Ehkei mitään voi tehdä. Tulevaisuus on kuin avaruus, tuntematon. Ja joskus meitä kaikkia kohtaa väistämättä katastrofi, jota emme osaa ennustaa. Sellaisten edessä tunnemme olomme kovin pieneksi. Pyrstötähdet ovat oikukkaita. Ne voivat iskeä minne vain. Joskus ennakoidusti, usein ei.
Muumipeikko ja pyrstötähti on julkaistu juuri sotien jälkeen. Uhka on ollut vahvasti läsnä, kun Jansson on kirjoittanut. Epävarmuus on ollut lähellä häntäkin.
Joskus tuntuu, että maailma toistaa yksin pärjäämisen eetosta. Vahva on se, joka menee väkisin läpi harmaan kiven. Itsenäinen, riippumaton, rikkumaton. Vahvuus on heikkouden puuttumista.
Mutta jokainenhan meistä on joskus heikko. Harmaa kivi on mahdollista läpäistä, mutta sitä ei tarvitse läpäistä yksin. Ehkä ei edes voi. Ja silloinkaan, kun harmaa kivi osoittautuu läpäisemättömäksi, ei ole kaikkea menetetty.
Ei Nipsukaan olisi astunut jokea alas kohti tuntematonta vievään lauttaan, ellei hänellä olisi ollut jotakuta, johon tarvittaessa tukeutua. Joskus pelkästään tieto siitä, ettei ole yksin, riittää.
Piisamirotta sanoi, ettei avaruus ole sininen vaan musta. Se, mitä hän ei ehkä hahmottanut, on, että pimeässä tähdet loistavat kirkkaammin. Tähdistä kaikkein kirkkaimmin loistaa rakkaus.
Muumipeikon ja Nipsun matka kulkee läpi useiden vaarojen ja lopulta takaisin Muumilaaksoon. Ja sitten pyrstötähti on aivan lähellä. Muumit suojautuvat luolaan. Kun leimuava tähti hipaisee maata, muumit pitävät toisiaan tassuista samalla, kun tulisia kiviä ropisee luolan kattoon. He ovat liikkumatta niin kauan, että jyly etääntyy. Ja sitten, yhtäkkiä, tulee aivan hiljaista. Onko maailma nyt loppunut? Kun aamu valkenee, luolan suulta alkaa kajastaa valoa.
Kirja päättyy: ”No niin”, sanoi Muumipeikon äiti, ”eiköhän syödä se täytekakku kotona kuistilla. Lähdetäänkö kotiin? Luuletteko, että metsä ja puutarha ja talo ovat jäljellä?”
”Minä luulen, että kaikki on jäljellä”, sanoi Muumipeikko. ”Tulkaa, mennään katsomaan.”

Mira Kreivilä

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here