KOLUMNI Niin maan ällistynyt

0

Voitatti ja herkkutatti olivat aika helppoja. Yön yli nukuttua tuntui, että ne tunnistaisi vieläkin. Kehnäsienenkin ehkä.

Sieniretki ( LL 2.9.) paikallisen sienigurun Karoliina Kirvelän kanssa oli melkoinen sytytin.

Samana viikonloppuna hain jo Yle Areenasta Sienikoulun ja punnitsin, että minkä sienisovelluksen lataisin puhelimeen. Sain töissä myös vinkin sovelluksesta, jossa olisi sienten lisäksi myös kasvit ja linnut, peräti suomeksi.

Seek onkin nyt myös testissä, mutta Sienitunnistus on osunut useammin edes hehtaarille. En kyllä kummankaan sovelluksen tietämyksen perusteella kokkaisi mitään.

Heti kyykin pihallakin kuusien alla ja yritin kurkistella sienien jalkoja ja niiden lakin alle tuntomerkkejä. Jopa karkeakarvainen mäyräkoiramme Ykä jo tuskastui, kun ei päässyt iltakävelyllä mielin määrin ryntäilemään sykähdyttävien hajujen perään, kun piti yhtäkkiä ryhtyä odottamaan konttaamaan ryhtynyttä palvelijaa.

Eräässä Ylen jutussa todettiin, että sieniharrastus on kuin kieltenoppiminen.

Uutta kieltäkään ei opita hetkessä, vaan se todellakin vaatii sana sanalta – ja sieni sieneltä – oppimista. Nyt on jo hankittuna voimailupunnuksen kokoinen sienikirjakin.

Mikä on elämässä pysyvää – en minä itse, mutta metsiä ja esimerkiksi sieniä on aina ollut ja tulee olemaankin (kai sentään). Jos jonkin perässä pitää juosta, niin ehkä sitten sienten, marjojen, luontopolkujen ja -reittien, latujen ja raikkaan ulkoilman.

Puoliso hihitti, kun taas oli rouva niin maan ällistynyt. Tällä kertaa sienistä.

Samaa ällistystä hän sai kuunnella kesän jokaisen mustikanpoimintaretkeni jälkeen. Mutta kun niitä oli niiiiin paljon ja ne olivat niiiiiin isoja.

Sille tapaamalleni pikimustalle kyylle ja muille metsäneläimille jäi kyllä minunkin jäljiltäni syötävää.

Ja pihan pörriäisheinikkoon ilmestyneiden vadelmapensaiden sadon runsauttakin taisin yhtä lailla siunailla.

Marjaämpärin reunalla toisilleen teatraalisesti uhitelleista luteista en puhunut kenellekään ja jälkikäteen kiittelin, että onneksi en kovin monille tullut ällistelleeksi sammakoiden kasvanutta määrääkään.

Näin useamman eri kokoisen konnan loikkivan niin marjapensaisiin kuin jokirantaankin, mutta muutenkin niitä tuntui kurnuttelevan vähän joka paikassa – pihalla, heinikossa tai metsässä ja kun kumarruin marjoja nyppimään tai kun raastoin rikkaruohoja kukkamaasta.

Osasin epäillä korviani vasta, kun loppukesällä hain sisältä eteisen alalaatikosta ehjempää työhanskaparia, kumarruin ja kuulin ilmiselvän sammakon.

Hetkinen!

Vanhat kumisaappaani ne olivat imitoineet sammakkoa koko kesän – joka kerta kun niiden varsi taipui ja otti kiinni varren toiseen kohtaan, ne päästivät vaimean kurnutuksen.

Kati Uusitalo

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here