Olen mies parhaassa iässä. Tiedän kaiken, kestän mitä vain ja näytän Hollywoodin kulta-aikojen filmitähdeltä (Boris Karloffilta).
Olen valitettavasti myös siinä iässä, että kesäisin taannun takaisin tavalliseksi isäksi, kun lapset parveilevat opiskelupaikkakunnilta lapsuutensa jääkaapin ääreen.
KESÄISÄN AAMUT alkavat yleensä sillä, että toinen tyttäristä huutaa: ”Onko vessa varattu?” Hänen mielestään viihdyn saniteettitiloissa liian hyvin ja pitkään. Tästä johtuen karjaisen hänelle tavan takaa kuivahkon vastauksen: ”On. Se seurustelee kylpyhuoneemme kanssa, ja ne molemmat ovat ikuisesti varattuja!”
Seuraavaksi saan kuulla, että olen syönyt aamiaiseksi pojan tyttöystävän töihin varaamat eväät. ”Taas.” No, piruako minä sille voin, että tytöllä on kaikin tavoin erinomainen maku?
Siitä eteenpäin kesäisän päivä sitten täyttyy erilaisilla huolilla ja murheilla. Esimerkiksi juhannuksena toinen tyttäremme kertoo lähtevänsä purjehtimaan Turun saaristoon ystäviensä kanssa. Minä kiirehdin toteuttamaan suvista rooliani oikein antaumuksella ja jaan WhatsAppiin huoleni: ”Muista pelastusliivit.” Vastaus kuuluu: ”Seurueeseemme lukeutuu merikapteeni.” Mitä siihen voi sanoa? Paitsi kerrata merenkulun karun historian: ”Käsittääkseni Titanicissa ja Estoniassakin oli merikapteeni.” Kyseisen kommentin jälkeen seuraavaa elonmerkkiä saakin sitten odotella pari vuorokautta.
Viimeistään iltapäivään mennessä huomaan yleensä ajautuneeni puolustuskannalle. Toimissani riittää huomauteltavaa ja kosolti moitteen sijoja. Yritän vedota sääliin ja inhimillisyyteen: ”Olin melko nuori mies, kun ryhdyin tämän suurperheen pääksi. Oppimista on riittänyt näihin päiviin saakka ja riittää yhä.” Pojalta ei ymmärrystä heru: ”Älä selitä. Minä olin vielä nuorempi, kun ryhdyin lapseksesi, ja sillä on menty.”
KESÄISÄN ILLAT ovat jatkuvaa taistelua vapaasta sohvasta ja mahdollisuudesta edes säädyllisiin kymmenen tunnin yöuniin.
Kun yritän kammeta toisen pojan irti tietokoneelta auringonlaskun jälkeen, hän loihe lausumaan: ”Pärjään nykyään yllättävän vähillä yöunilla.” Ja kesäisä siihen, että: ”Minä taas pärjään nykyään yllättävän vähällä valveillaoloajalla. Kone kiinni ja maate!”
Kun viimein rojahdan sänkyyn, tunnen itseni vanhaksi. Niin vanhaksi, että ymmärrän, etten kelpaa enää mihinkään muuhun tehtävään kuin Yhdysvaltain presidentiksi.
KESÄISÄN SYKSY on kuitenkin lyhyen hetken kuin sinkun kevät. Tunnelma vain nousee, mitä enemmän lehtiä puista putoilee.
Sitä katselee lähes liikuttuneena, kun lapset pakkaavat tietokoneensa ja tyhjentävät ennen lähtöään sekä jääkaapin että tilini. Paino sanalla lähes.
Mutta sitten, kun kärsimys on jo melkein ohi – viimeistään rautatieasemalla, varomattomat sanat lipsahtavat paatuneimmankin kesäisän huulilta kuin huomaamatta: ”Kiva kun kävit. Jos saat ensi kesänä töitä täältäpäin, huoneesi on vapaa.”
Pasi Salo
pasi.salo@loimaanlehti.fi