Loimaa/Alastaro
Ilmakuvista sen näkee. Tontilla on tapahtunut.
Toisessa kuvassa mäellä seisoo perinteinen maalaistalo ja sen piharakennukset. Ne juuri ja juuri pilkottavat puiden seasta.
Tuoreemmassa kuvassa on avara piha, jossa on istutuksia, nurmikkoalueita sekä kaartuvia pihateitä.
Kolme vuosikymmentä. Niin kauan Iina ja Simo Saarikallion perhe on asuttanut Vakkatien vieressä, Haaroistentien risteyksessä sijaitsevaa taloa.
Yhtä kauan – omien sanojensa mukaan pikkuhiljaa – Iina Saarikallio on rakentanut sen pihaa.
– Simokin on kyllä päässyt osallistumaan, hän muistuttaa hymyillen.
Nyt pariskunta on muuttamassa.
Iina Saarikallio sanoo olleensa jopa vähän yllättynyt siitä, miten vaikealta pihan jättäminen tuntuu.
Sitä on pitänyt olla ihan ajattelematta.
Haikeus tiivistyy silmänurkkiin. Jokainen kasvi ja jokainen pihan kolkkaa muistuttaa jostakin ihmisestä tai elämänvaiheesta.
– Nyt jo yli 90-vuotiaan kummitädin peruja on useampikin kasvi ja monet kasvatusvinkit. Samoin Heinosen Ainolta saatuja löytyy monesta kolkasta, hän luettelee.
– Eräistä kasveista tulee mieleen hyvä ystävä Outi, ja taimien vaihdot, siirrot ja pihojemme katselmukset.
Saatujen taimien sijoituspaikkoja hän on miettinyt tarkkaan.
Paljon on ideoita tullut myös esimerkiksi Viherpiha-lehdestä, jota on pinkkoina säilössä.
– Siellä on ollut kasveja, joista olen ajatellut, että niitä voisi kokeilla.
Sellaistakin hän on arvellut, että pihassa vallitsee Murphyn laki. Nimittäin tuntuu, että se kasvi, jota riittäisi vähemmänkin, ryöppyää ja rönsyää – ja se, jonka toivoisi nimenomaan leviävän, kituu, jos ei vallan kuole pois.
Tontilla on edelleen vanhoja kuusia, mäntyjä ja koivuja, vaikka niitä on paljon pihalta kaadettukin.
Alkuperäiset, todellista maatiaislajia olevat marjapensaat löytyivät talon takaa rinteestä.
– Ryteiköstä, Iina Saarikallio toteaa ja luettelee, että pihalla on ajalta ennen heitä myös morsiusangervoja, juhannusruusuja ja hansaruusuja.
Joistakin vanhoista omenapuista on luovuttu. Vanhojen lajikkeiden omenat eivät olleet kuulemma oikein nykymaun mukaisia, mutta puiden kuntokaan ei oikein puoltanut niiden säilyttämistä.
Puutarhassa puuhailu on taukoa muista töistä.
– Keskityn siihen tekemiseen. Minulla ei soi mitkään musiikit tai muut korvissa, paitsi peltorit joskus ruohoa ajaessa tai oikea radio marjapensaissa ja klapeja pinotessa.
Välillä hän on käynyt tekemässä ruokaa perheelle ja hoitamassa muita kotitöitä ja taas on lähdetty puutarhahommiin kottikärryt tai työkalujenkuljetukseen oivat maitokärryt keikkuen.
Ja useampana syksynä hän on huomannut, ettei ole kerinnyt nauttia pihasta.
Ruohonleikkuuta hän pitää kuntoiluna. Paljon korkeuseroja sisältävällä tontilla on muutamakin vetävä ruohonleikkurikin kokeiltu, mutta lykättävän mallin hän on havainnut parhaaksi.
Epätasaisen ja kallioisen tontin vuoksi pihatyöt ovat välillä myös ongelmanratkaisuharjoituksia: jos nurmikkoa on hankala ajaa jostain kohtaa, siihen tulee kukkamaa.
Pihaa katsellessa tulevat mieleen myös onnistumiset – kun näkee, että joku kasvi selvästi viihtyy paikallaan ja siis huomaa, että on osannut istuttaa tai on onnistunut istuttamaan sen juuri oikeaan paikkaan.
Tai kun on saanut jonkun pihan nurkan valmiiksi.
– Joskus sitä huomaa, että on koko kesä kulunut kalliota raapiessa.
Pihaa on tehty monessa vaiheessa, ja lähes joka kesälle on ollut oma projektinsa. Jos ei kallion raavinta, niin joku muu lähes aina ”saviklönttien kottikärryissä kuljettamista” vaativa homma.
Samoin mieleen tulee se jokaisen puutarhurin kesän kohokohta:
– Aah, rikkaruohoton kasvimaa!
– Onneksi on seuraava piha, jota rakentaa.
Saarikallioiden nykyisen kodin lähellä sijaitsevan tulevan kodin pihasta on tarkoitus tulla helppohoitoisempi – kivetyksiä, keinulle pitää löytyä paikka samoin haaveiden sireenimajalle.
Ja vanhallekaan pihalle Iina Saarikallio tuskin saa ihan porttikieltoa, sillä tila taloineen ja pihoineen siirtyy omalle pojalle.
KOMMENTTI
Hyvästit, mille kaikelle?
Järjestimme jälleen elokuussa Loimaan Seudun Puutarhaseuran kanssa Suvipihalle -tapahtuman, jossa paikalliset ihmiset avasivat pihansa kaikkien tutustuttavaksi.
Eräällä pihalla tuli puheeksi se, miten vaikeaa on muuttaessa jättää piha. Se kun voi olla monelle jopa kotia ”itsetehdympi” ja siksi rakas.
Monelle jättäminen on tietenkin helpotus. Ei tarvitse enää hoitaa pihaa ja tehdä joskus raskaiksikin käyviä töitä. Eikä enää tarvitse katsella pihaa, joka jo on ehkä jäänyt rempalleen. Sekin voi ahdistaa.
Piha on paljon enemmän kuin kasvit ja kukkapenkit. Pihaan kietoutuvat kohdatut ihmiset, oman elämän käänteet ja ties mistä saadut vinkit, taimet ja ideat. Se on muistoja ja mielikuvia hetkistä, iloisista porukalla nautituista aurinkoisista kesäpäivistä tai sateisista savimaan kaivamisista.
Yhä paremmin ymmärrän ihmisiä, jotka elämänsä loppuun asti kaipasivat Karjalaan jääneitä omenapuita.
Kati Uusitalo