Loimaa/Manninen
– Pikkupulla, sienituntija Karoliina Kirvelä vertaa kangashaperoa leivonnaiseen.
Sellaiselta sieni näyttääkin: juuri uunista tulleelta tuoreelta herkullisen ruskealta ja kiiltävältä pikkupullalta.
Tuntomerkkejä tippuu tulvana.
– Tämä punikkitatti tummuu, kun sitä leikataan ja pannulla se muuttuu melkein mustaksi. Tällä isohaperolla on vaalea jalka, samantapaisella kangashaperolla taas harmaantuva.
Ollaan Mannisissa. Reilun tunnin aikana Karoliina Kirvelä ehtii löytää niin paljon sieniä, että niitä jää puhdistuksenkin jälkeen pienen ämpärillisen verran. On kehnäsientä, männynpunikkitattia, samettitattia, herkkutattia.
– Pannulle vaan!
Meidän sieniretkemme oli vasta esimakua: parhaillaan Karoliina Kirvelä koluaa seudun metsiä kerätessään sieniä Köyrimarkkinoille pystytettävään sieninäyttelyyn.
Tarkoituksena on saada näytteille peräti 60–70 sientä ja niiden kerääminen kestää hänen mukaansa noin pari päivää.
Kiinnostus sieniä kohtaan on lisääntynyt Loimaan seudullakin, hän tietää. Hänelle soitellaan ja lähetetään kuvia, kun ihmisille tulee tunnistamisen kanssa tenkkapoo.
Sienet ansaitsisivatkin arvostusta, mutta kumisiksi kypsennetyillä purkkiherkkusienillä ja vehnäjauhosta tehdyllä limaisella kastikkeella taitaa liian moni olla vieroitettu sienistä iäksi.
Nyt on herätty herkkutatteihin.
– Olen asunut Loimaalla yli 40 vuotta ja tällaista herkkutattivuotta ei Loimaalla ole koskaan ollut. Virttaalla on ehkä joskus ollut vielä enemmänkin.
Jos on tatteja, niin näyttää olevan etanoitakin.
Etanan syömiä kohtia siistitään ja isoin osa sienestä päätyy koppaan.
– Jotkut poimivat sienen leikkamalla sen lakin alta, sienituntija harmittelee tuhlausta.
Myös jalat todellakin ovat syötäviä.
Aloitteleva sienestäjä pärjää vähällä. Sieniveitsen voi vaikka teipata itse pullasudista ja pienestä keittiöveitsestä, mutta oikea sutipäinen veitsi verottaa kukkaroa vain muutaman euron verran.
Karoliina Kirvelän sienikoppa on iso ja jaettu kuuteen osastoon, joihin saa erikseen pannulle menevät ja ne sienet, jotka pitää ryöpätä eli keittää ensin. Aloittelijalle tärkeintä on saada epävarmoiksi metsässä jäävät sienet erikseen muista myöhempää tutkimista varten.
Sienimetsään ei muutenkaan pidä lähteä niinsanotusti takki auki – terve kunnioitus sienten tunnistamiseen ja metsässä kulkemiseen kannattaa.
Suuntavaisto menee helposti esimerkiksi metsissä, joissa on samanoloista maastoa paljon. Maastokartta kännykässä tai kompassi pelastavat eksymiseltä ja älykännykän sovellusta voi käyttää apuna sienien tunnistamisessa.
Sovelluksiin ei voi kuitenkaan ihan pelkästään ainakaan sienien kohdalla luottaa.
Suippumyrkkyseitikki on esimerkiksi sellainen, että se on vaarallinen jos sitä on lakinkin verran muiden ruokasienten seassa. Sitä ei eräs sovellus Karoliina Kirvelän mukaan tunnistanut, vaan kertoi äärivaarallisen sienen olevan vain pelkästään seitikki.
– Sienissä kirja on parempi, hän vertaa.
Sienikirja kulkee ihan kätevästi mukana metsässä. Sitä voi aran aloittelijan ohella tarvita joskus konkarikin, sillä olosuhteet vaikuttavat sienien tunnusmerkkeihin.
Nyt kun on esimerkiksi satanut paljon, vaikkapa sienen värisävy voi olla toinen kuin tavallisesti.
Oikotietä onneen ei ole, tuntomerkkejä pitää opetella ja erottaa esimerkiksi näköislajit toisistaan. Kantarellin eli keltavahveron ja aivan eri sukuisen valevahveron erottaa se, että imitaattorilla myös jalka on oranssi.
Valevahverokin on kyllä syötävä, mutta vähemmän maukas.
Lakin ja jalan värin lisäksi tarkkaillaan millaiset heltat tai pillit lakin alla on ja etsitään erityismerkkejä – kehnäsienillä on esimerkiksi rengas jalan yläosassa ja rouskuja jos leikkaa, niin leikkauspinnasta tihkuu valkoista nestettä.
Karoliina Kirvelä on tullut Loimaan Lehden lukijoille tutuksi, kun hän on kirjoituksissaan ansiokkaasti tuonut vuosien varrella esiin sienitietoutta muun luontotiedon ohella.
Hän on 1970-luvulla Valiolla kuluttajavalistuskonsulenttina toimiessaan opiskellut sienineuvojaksi ja ollut esimerkiksi perustamassa Turun sieniseuraa. Myöhemmin hän suoritti erikoisammattitutkinnon ja valmistui keruutuotetarkastajaksi.
Sienestämisessä on hänen mukaansa löytämisen iloa ja oivaltamisen iloa, kun sienen tunnistaa – joskus jo kaukaa ja peräti sienen siluetin tai jalan asennosta.
Sienestäminen sopii hänelle myös siksi, että hän on aina ollut ulkoilmaihminen.
– Lapsena jo tuli tutkittua kaikki linnunpesistä lähtien.
– Liikkukaa metsässä, ainakin lähimetsissä. Ottakaa kuvia havainnoista, kun jokaisella on kuitenkin puhelin mukana. Tehkää vaikka uudenvuodenlupaus, että teette itsellenne kuvakirjan havainnoistanne.
Hänellä itsellään on aina myös kamera tai vähintään kännykkä mukana.
Havaintoja ja kuvia havainnoista on kertynyt – ja kertyy koko ajan.
– Haa, simaorakas, siitä minulla ei olekaan vielä kuvaa!
Kuvaamme peräkkäin hänen huomaamansa kellertävän sienen umpeenkasvun aloittaneella metsätiellä. Simaorakkaan tunnistaa lakin keskellä olevasta reiästä.
Kun kuvaa, niin joutuu menemään lähelle – katsomaan luontoa muutenkin kun autonikkunasta. Sitä Karoliina Kirvelä suosittelee ja muistuttaa, että niin näkee vaikka mitä.
Esimerkiksi sen, että metsätähden vieressä polvillaan huomaa, että sen siemenkota on kuin jalkapallo (toim. huom. oikeesti!).
Sieninäyttely Köyrimarkkinoilla Maatalousmuseo Sarassa la 4.9.
MUISTILISTA
Turvallisesti metsään
Jos arastelet mennä metsään ja pelkäät eksymistä, lataa puhelimeesi maastokartta ja laita pyörältä tai autolta lähtiessäsi tallennus päälle. Silloin tiedät, mitä reittiä olet kulkenut ja missä lähtöpaikkasi on.
Muista ladata puhelimen akku ennen kuin menet metsään.
Jos et halua suunnistaa älypuhelimen kanssa, ota mukaan kompassi. Sen avulla tiedät aina, missä on pohjoinen ja sen avulla osaat hahmottaa mistä suunnasta olet tulossa ja missä esimerkiksi autosi on, etkä lähde kiertämään ympyrää.
Ota maamerkki. Sellaisesta käy esimerkiksi joku tie. Älä mene yhdestä kohtaa syvälle metsään ja kierrä siellä, vaan kulje metsään ”pistoina” eli niin, että maamerkkisi suurinpiirtein näkyy koko ajan.