Yksi ja eräs sai tiistaina iltapäivällä tarpeekseen maailman hulluudesta. Nainen, sellainen tavallinen, toisinaan hiukan kärsivän oloinen. Huolehtii paljosta. On painanut duunia kauan. Vitsailee, että ”liian kauan”.
Tullut viidenkympin nurkille ja mennyt siitä yli. Toiveena olisi voida jollekin jotakin. Se on puheena olevalle iälle hyvin tyypillinen, loppuun hoettu ja toistettu toive. Että mitä vielä voisi tehdä?
Siis mille? Tätä nykyä ilmaston lämpenemiselle sekä lajikadolle. Vastuunkantajatyyppi syöksyy halusta pelastamaan mitä pelastettavissa on. Kyllä naisella aina pelastettavaa riittää. Maapallo, hyvinvointivaltio, kotikaupunki, kyläkoulu. Periksi ei anneta!
Vaan eikö ole hieman liian vaativaa koettaa selviytyä kaikesta yksin ja lisätä painoa aina vaan siihen vaakakuppiin, jossa lojuvat vastuut ja tavoitteet ja suoritteet ja hmm, yhä laajemmalle skaalautuva skenaario superihmisyydestä? Eikö kannattaisi jakaa taakka?
Tunnollisemme olikin mainittuun tiistaihin asti laimentanut omat voimansa liian monelle pelikentälle. Haihtunut toimijana itsestään selvyydeksi kuin arvonlisä kotityötilastoihin. Tuhannen pikkutarpeen täyttämisen rinnalle nousi siksi kuin tilauksesta suuri ja tärkeä tehtävä ohjaamaan kaikkia tulevia valintoja: on pelastettava maapallo!
Nainen luki ilmastonmuutoksesta ja vakuuttui. Sitten hän meni metsään katsoakseen ympärilleen. Pisti sielunsa kannonnokkatilaan ja alkoi ajatella. Että miten yksilön vastuu suuresta kysymyksestä pitäisi käsittää?
Tuntuu kutkuttavalta tiedostaa, että voi halutessaan muuttaa tapojaan. Voi ottaa toimintansa motiiviksi sen häviävän pienen vaikutuksen, joka omilla valinnoilla on kokonaisuuteen, mutta joilla syntyy sitä suurempaa merkitystä ja sisältöä omaan elämään.
On mahdollista lopettaa markkinaehtoinen ylikuluttaminen. On mahdollista lopettaa ylisuorittaminen. On mahdollista varata arvonsa johonkin, jolla syntyy nykyistä kestävämpää kehitystä. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on mahtava syy kieltäytyä paljosta!
Lähimetsän kannolla istuskellessa näkee oman elämänpiirinsä ja sen tärkeyden. Voi aloittaa halusta pelastaa kotimetsän sammal. Ei haittaa, vaikka jokaista kannonnokassa pohdiskelevaa maailmanparantajaa kohti viuhuisi kymmenen kyynistä pilkkakirvestä, jotka mitätöivät. Ei kotitöitäkään noteerata kilpailukyvyssä.
Juuri nyt kaikki henkilökohtaisesti koettava muutoksen halu kiinnostaa laajalti. Se saa kaikupohjaa tarpeesta tehdä pitkällä tähtäimellä jotain merkityksellistä, pikavoittojen sijaan.
Kirjamarkkinoille tulvii valaistumiskertomuksia. Suuri oivallus halutaan jakaa muille ja hakeutua yksin väsyvästä yksilöstä yhdessä voimaantuvaksi yhteisöksi, joka voi asioille jotain. Hei, minä heräsin jo, tulkaa muutkin mukaan!
Tällä tiellä,
Anu Salo