KOLUMNI MIRA KREIVILÄ: Tekstiilijätevuoren takana

0

Olen jo pitkään räyhännyt onnettomille kuulijoille vaatteiden eettisestä kuluttamisesta. Muutto uuteen asuntoon viimeistään paljasti, että olen elänyt toisin kuin olen opettanut.

Järjetön määrä vaatteita, aivan järjetön. Mistä ihmeestä ne ovat tulleet?

Vaikka tietenkin minä olen tiedostavampi kuluttaja kuin moni muu. Minähän ostan paljon kirpputorilta. UFF:llä oli juuri tasarahapäivät, ja hyväkuntoisia vaatteita myytiin naurettavalla hinnalla. Poikkesin ostamaan pari mekkoa, koska miksi en olisi poikennut, halpaa ja kivaa. Kotona huomasin, että minun pitää ostaa myös uusia henkareita.

Järjetöntä, summasin.

KAIKKEIN surullisinta on löytää kirppikseltä vaatteita, joissa on laput kiinni. Ne on ehkä tilattu netistä ja sitten jätetty palauttamatta, kun ei jaksa.

Neuvoni läheisilleni on ollut, että omistakaa vain vähän vaatteita, sillä silloin jokainen vaate vaatekaapissa on lempivaate. Suosittelen tätä edelleen. Silti muuton yhteydessä vaatehuonetta penkoessani löysin aivan ihania villapuseroita, joita en ollut muistanut omistavani. Se kertoo tässä tapauksessa enemmän minusta kuin vaatteesta.

Kerran päivittelin tuohtuneena ystävälleni sitä, miten miehillä on helpompaa, kun he menevät juhliin. He voivat juhlasta toiseen käyttää samaa pukua; naiset taas joutuvat ostamaan aina uuden mekon. Ystäväni kyseenalaisti. Todellako? Ketä kiinnostaa, jos minulla on sama mekko sekä ystäväni häissä että hänen lapsensa ristiäisissä? Kuka edes muistaa?

Eettinen kuluttaminen on vaikeaa. Kaikki vaatevalmistajat julistavat kysyttäessä olevansa vastuullisia, koska eihän kukaan voi sanoa, että ei meitä oikeastaan kiinnosta, kuinka pienet sormet ovat tämänkin rievun ommelleet tai onko ompelija saanut elämiseen riittävän palkan.

Vaatteen matka kaupan rekkiin on pitkä. Puuvilla kasvatetaan yleensä Kiinassa, mistä se kuljetetaan tuhat kilometriä sinne, missä se kudotaan kankaaksi. Sieltä se kuljetetaan taas tuhat kilometriä sinne, missä kangas ommellaan vaatteeksi. Mahdollinen printti saatetaan painaa taas uudessa paikassa. Sen jälkeen vaate matkaa tuhansia kilometrejä tänne.

Emmekä taatusti halua ajatella, millaisia kemikaaleja prosessissa on käytetty ja mitä ne ovat tehneet luonnolle.

Kotimaisuuskaan ei kerro vastuullisuudesta. Monesti vain vaatteiden suunnittelu, myynti ja markkinointi ovat Suomessa. Korkea hinta taas yleensä kertoo siitä, että brändi on saanut tuotoista isomman siivun.

AINUT VARMASTI kestävä tapa kuluttaa on olla kuluttamatta. Se vain ei onnistu. Vaateteollisuuden ongelmista kirjoittaneet tutkijat ovat myös huomauttaneet, että lopulta vastuu vaatteen valmistusprosessin eettisyydestä on yrityksen, ei kuluttajan harteilla.

Kaksi asiaa on kuitenkin varmaa. Ensimmäinen: Maapallo ei kestä piittaamattomaan kuluttamiseen yllyttävää elämäntapaamme. Ja toinen: Minä en tarvitse enää yhtäkään uutta mekkoa.

Mira Kreivilä

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here