KOLUMNI Nuoret koekaniinit

0

Katsokaa. Siinä ne ovat taas. Niskat alaspäin taivutettuina, lääppivät sormenjäljistä likaista ruutua, istuvat vieri vieressä mutta eivät keskustele keskenään mistään, hipihiljaa. Nuoret. Mitä ne siellä tekevät? Katsovat kymmenen sekunnin Tiktok-klippejä koirista, jotka jahtaavat omaa häntäänsä? Ei minun nuoruudessani tuollaista. Eikö niska jää pysyvästi kyyryyn asentoon, jos tuollainen on jokapäiväistä?
Nuorten kännykänkäyttö ja kännykkäriippuvuus ovat yleisiä päivittelyn aiheita aikuisten keskuudessa. Naureskelemme huppupäille, jotka tapittavat lähietäisyydelle eivätkä vaihda sanaakaan kaverin kanssa, vaikka kaveri istuu vieressä.
Eikö tuo ole enemmän surullista kuin koomista?
Pitäisikö meidän pilkkaamisen sijaan huolestua?
Ovatko nuoret tyhmiä? Siitäkö tässä on kyse?
Ainakin lyhytjännitteisempiä he ovat. Pitkien tekstien lukeminen ei enää onnistu. Kännykän – giffien, hassujen koiravideoiden ja Insta-tykkäysten – tarjoamat dopamiiniherkut ovat nopeita, ne voi saada ilmaan minkäänlaista vaivaa. Mitään tosin ei jää käteen. Koiravideota ei muista enää vuoden päästä. Eihän sitä muista enää minuutinkaan päästä.
Millaisia tarinoita nyt teini-ikäänsä elävät nuoret kertovat eteenpäin nuoruudestaan?
Läksyjä lukiessa kännykän ruudulle pärähtää minuutin välein uusi snäppiviesti, ja ajatus katkaistaan, naps. Taukoamattomiin ärsykkeisiin tottuneet aivot eivät rauhoitu enää millään.
Eivät aikuiset parempia ole. Kyllä mekin selaamme somen samoja uutisvirtoja turtuneina sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Yksi ero kuitenkin on. Nuorten aivot kehittyvät vielä. Siinä missä me saimme älypuhelimen käteen vasta aikuisiällä, lapsille annetaan ärsykkeitä jatkuvalla syötöllä syytävä kapistus ennen kuin se edes sopii pieneen käteen.
On käynnissä maailmanlaajuinen ihmiskoe, johon päätyneet koekaniinit ovat valinneet osansa vain näennäisesti.
Erään tutkimuksen mukaan ne, jotka käyttävät eniten kännykkää, ovat keskimäärin yksinäisempiä kuin muut. Mutta mikä on syy ja mikä seuraus? Aika yksinäistä on ehkä niilläkin nuorilla, jotka istuvat koulun käytävillä vieri vieressä mutta eivät sano toisilleen mitään. Lasittuneissa silmissä virtaa päättymätön kuvavirta, peukalot vain liikkuvat.
Mitä me voimme tehdä? Kokonainen sukupolvi pitäisi vapauttaa laboratoriosta. Yksi aikuinen ei voi sitä tehdä, eivätkä nuoret pääse pois itse.
Minun ikäiseni päivittelevät haikeina, miten onnellisia ovat, kun viettivät erilaisen lapsuuden. Rakennettiin legoja, kammattiin barbien tukkaa, kiipeiltiin puissa. Pelattiin lautapelejä eikä tyhjänpäiväisiä kännykkäpelejä. Teineinä luettiin Suosikkia eikä netin valeuutissivustoja, ja edelleen mentiin joskus leikkipuistoon kiipeilemään kiipeilytelineisiin ihan muuten vaan, liikuteltiin muutakin kuin peukaloita. Levitettiin huulikiiltoa ilman, että se piti jakaa kaikille.
Emmekö toivo samanlaista lapsuutta ja nuoruutta myös niille, joille me nyt naureskelemme?

Mira Kreivilä

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here