Konserttinne Heimolinnassa la. 11.12. otettiin ilolla vastaan, taputusten määrä vahvisti sen voimallaan. Ensi hetkestä tuli selväksi, että töitä oli tehty otsat hiessä. Silmät tarkkana laulajat seurasivat kuoronjohtaja Armi Haatasen naaman liikkeitä, sormien notkahduksia ja käsien aaltoilua. Ei näitä sanattomia viestejäkään noin vaan hetkessä opita.
Laulut alkoivat jokaisen huulilta just eikä melkein. Aloituksen hataruuden kuulija tulkitsee osaamisen epävarmuudeksi. Jos sitä oli matkassa, se oli jäänyt takkien sekaan vaatenaulakon puolelle. Äänen käyttö oli eloisaa, voimaa riitti, kun sanat sitä vaativat. Sävyjen värit kirkkaasta tummaan veivät sanojen ohessa tunnelmasta toiseen. Nautin erityisesti loppuhenkosten ilmavasta äänen herkkyydestä, joka hiljenemällä häipyi eetteriin.
Pianoa soittaessaankin kuoronjohtaja ohjasi vuorolauluja vasemman käden sormet heilahdellen hetken ylhäällä koskettimista. Näin soitto ja lauluvuorojen vaihdot kulkivat käsikädessä rytmin mukaan. Maa on niin kaunis loppulauluna kruunasi konsertin. Taputettiin täysin rinnoin, haluttiin ylimääräistä. Armi lupasi ja pyysi, että Maa on niin kaunis raikuisi yleisönkin puolella. Kahta käskyä emme kaivanneet.
Kuorokonsertin pääsylipputulot harrastelijat päättivät antaa lasten lauluharrastusten hyväksi. Toivon, että yleisöltä tullut konserttituotto kasvaa toisiakin teitä vaikkapa hyväntekeväisyyskampanjoina.
Mikä olisi mieluisempaa kuultavaa kuin laulava lapsikuoro. Oskari Merikannon Laulajan marssin ensimmäinen säkeistö jääköön mieliinne kannustukseni tueksi: ”On voima mi mielet nuorentaa, elon soihtuna on joka aika. Ilopäiviä ihmisen kirkastaa, luo huoliin hohdetta rauhaisaa. Se on laulun tenhoisa taika”.
Seija Kylämarkula