Joulun lähestyessä aloin miettimään, miten useiden jouluun kuuluu kynttilän vieminen haudalle. Lähes meillä jokaisella on joku, jonka kanssa haluaisi viettää vielä yhden päivän lisää. Läheinen, jolle voisi kertoa kaikesta, mitä on tapahtunut. Läheinen, joka ei enää ole keskuudessamme, mutta ansaitsisi tietää tuoreimmistakin tapahtumista.
Isoisäni hautajaiset olivat hiljattain. Hän saavutti kunnioitettavan 91 vuoden iän.
Pappani oli nöyrä mies, joka rakasti muistella mennyttä. Hän kertoi usein tarinoita elämästään maatilalla.
HAUTAJAISISSA sukulaiseni toivottivat hänelle hyvää ja turvallista matkaa ja muistuttivat, miten pappa ja mummo saavat olla jälleen yhdessä. Vaikka ajatus menetyksestä riipaiseekin sydäntä, tieto ikuisesta levosta sekä turvasta lämmittää sitä.
Vaikka saisinkin päivän lisää henkilön kanssa, jota kaipaan, se ei tekisi hänen menettämisestään helpompaa. Se on osa elämää, joka tekee siitä ainutlaatuista. Koskaan ei voi tietää, milloin on viimeinen päivä. Siksi jokaista päivää tulisi osata arvostaa.
Valitettavasti joskus rakkaidemme aika päättyy liian pian. Lapsen tai vanhemman menettäminen liian aikaisin on asia, jota kenenkään ei tulisi kokea. Tällaista poismenoa ei pysty selittämään järjellä. Menetystä, jota ei voi edes käsittää, jollei se osu omalle kohdalle.
MIKÄ MEITÄ sitten estää kertomasta läheisille kuinka tärkeitä he ovat? Onko tunteista puhuminen tosiaan niin vaikeaa?
Toisaalta, vaikka toiselle kertoisi joka päivä tunteistaan, teot ratkaisevat. Jokainen poismennyt tietää, miten paljon todellisuudessa hän merkitsi läheisilleen. Kaikki ne asiat, mitä on toisen puolesta tehnyt. Ehkä tunteiden näyttäminen on helpompaa kuin niistä puhuminen.
Tyhjä tuoli joulupöydän ympärillä voi olla muistutus arvostaa heitä, jotka ovat yhä täällä. Se on mahdollisuus uusille muistoille, joita voi vaalia läpi elämän. Vuosien päästä pöytään on saattanut ilmestyä lisää tyhjiä paikkoja, mutta sitä on myös täytetty uusilla tuoleilla. Niissä istuu uusia perheenjäseniä ja ystäviä.
Huolimatta siitä, tuleeko uusia istujia, tyhjiä tuoleja ei pysty kokonaan täyttämään. Niiden entisillä haltijoilla on aina erityinen paikka sydämessä. Heitä saa ja tulee kaivata. Läheiset olisivat varmasti halunneet, että emme jäisi yksin tähän pöytään. He vaatisivat meitä löytämään onnen kaiken sen surun keskeltä. Kukapa ei tahtoisi nähdä rakastaan onnellisena?
Rakkaista luopuminen ja surun keskellä eläminen on merkki siitä, miten paljon ihminen pystyy välittämään toisesta. Miten paljon toista pystyy rakastamaan niin aidolla, puhtaalla ja viattomalla tavalla. Mikä kunnia onkaan, että voi kertoa välittäneensä jostain niin syvästi. Kaikki ne yhteiset vuodet voittavat pelon menettämisestä. Niiden on pakko olla arvokkaampia, koska muuten meistä jokainen istuisi yksin pöydän äärellä. Tyhjät ja täydet tuolit kertovat kyvystämme rakastaa toisiamme.
Katariina Välimäki
katavalimaki@gmail.com