PIRKKO JAAKOLA: Jouluna juhlii maa

Joulu on valkoinen, vitivalkoinen. Vaikkei lunta olisi mailla halmeilla, me kuvittelemme valkean joulun. Mielikuvissamme pakkanen paukkuu nurkissa. Halli haukahtelee tuttua portaille astujaa. Tähdet kimmeltävät. Lumiharso kattaa maat ja mannut. Kullankeltainen, lempeä kissamme kehrää uuninpankolla.

Uuni hohkaa koivupuista joululämpöä, vaikka oikeasti meillä olisikin kaukolämpö. Niin vahvasti me elämme lapsuusmuistoissamme aina jouluisin. Me vanhemmat muistelemme pulavuosien jouluja, jolloin ei ollut, mistä ottaa, tai antaa. Nuoret eivät vielä elä muistoissaan, koska he vasta opettavat omille lapsilleen, mikä on se joulun taika. Työtä täydellisen joulutunnelman luomiseen on niin paljon, ettei ehdi antaa vielä muistoille sijaa. Toki olisi ihanaa, jos vanhemmat joulupyhinä kertoisivat lapsilleen, millaisia olivat heidän lapsuusjoulunsa. Huomaisivat, miten aika kultaa jo niinkin tuoreet asiat, asettaa ihaniin kultakehyksiin. Saattavat hyvinkin puhella kuurankukista akkunoissa ja valkoisista hangista, vaikka heidän lapsuusjoulunsa olivat luultavasti vesisateisia, niin sanottuja mustia jouluja.

HARTAIN joulumuistoni on Antti- poikani syntymä, lähellä joulua, lokakuun lopulla. Hän oli niin pieni vielä jouluna ja niinpä sain vauvastani ihmeellisen ymmärryksen seimen lapseen. Miten vaikeaa oli Marialla puutteellisessa elämässään. Ei ollut äitiyspakkauksia, ei vaippoja, ei potkuhousuja. Oli vain kapaloitu lapsi seimessä. Lapsellani oli äitiyspakkauksen pahvilaatikosta sievällä kankaalla verhoiltu pahvilaatikko petinä ja ikivanha kehto, johon Alpo-veljeni oli maalannut kuvitusta. Ja huoleton isänsä vaan lauleli joulumielellä: Kaks vain valveill´on puol´isoa, lapsen herttaisen nukkuessa, seimikätkyessään.

Tuo legendaarinen kehto, jossa Antti-vauva ei tykännyt nukkua, ei sen puoleen paikallaan olevissa rattaissakaan, vaan liikettä piti olla, tuudittelua. Jos liike loppui, uni katkesi. Kehdosta puheen ollen, legendaarisen siitä teki Iita-tätini huokailu kehdon äärellä: ”Merkillinen laps, ei vaan nuku, vaihka olen jo kolmeen kertaan laulanu velisurmaajan!” Taas Iita aloitti: Mistäs on miekkasi verehen tullut, poikani poloinen. Tapoin veljeni kualiaaksi, muarini kultainen. Ja vauvan itku senkun yltyi.

ÄITINI, Kaisa-muori, jolle kaikki taikauskot oli jo lapsena isketty sisuskaluihin ja jotka hän sitten iskosti minuun ja heti, kun oma lapseni tuli ikään, jolloin hän jotain jostakin ymmärsi, sai samat uskot äidiltään, tuutin täydeltä. Valitettavasti. Mikään ei ole kauheampaa kuin kaiken kääntäminen sanoille: Kyl se ny jottain pahhaa tiätää. Aina pahhaa, ei koskaan mikkään hyvvää. Niinpä Kaisa tiesi itkuisesta pienokaisesta: Kastaa lapsi pitää, kyllä rauhoittuu. Tottahan siinä näin kävi, että koliikki helpotti, niin kuin lääkäri oli ennustanut, kolmen kuun jälkeen, kasteen aikoihin. Tai sitten se oli se Kaisan ennustuksen toteutuminen: pahat henget väistyivät.

Jouluna äitini piti pienen tauon taikauskossaan, mutta joulun jälkeen hänen kerkevä kielensä muistutti: ”Mää ajattelin, kun Väinö istu aattona tosa sohvalla ja kissa meni sen korvaan jottain kuiskaamaan, et ei se hyvvää tiärä!” Ja eihän se tiennyt, mutta aikaa kului, ennen kuin kissan kuiskaus toteutui. Saman vuoden kesällä isä jätti maalliset mannut. Isäni ei taikauskosta välittänyt tirintaria. ”Ihan huuhaata”- lauseella kuittasi äidin visut salat ja pelot.

Lähiomainen osti kerran äidille joululahjaksi hienot, kenen lie Aarikan suunnittelemat, kankaiset servietit. Mutta voi kauhistus, ne olivat väriltään mustat! Äiti piilotti ne heti piirongin pimeimpään lootaan ja pelkäsi ainakin vuoden, mitä turmaa mustat servietit toisivat tullessaan. Eivät tuoneet hyvää, eivätkä pahaa, mutta käyttämättä jäivät. Ja kuinkas meillä nyt muutenkaan kankaisia lautasliinoja. Jouluna oli paperiset, iloiset, joulupukki- ja tonttuaihiot. Ne eivät suunpyyhkijälle tuoneet ikäviä uutisia, vaan korvissa kuului soma tiukujen helinä.

Jouluvieraillemme – joita ei nyt oikeastaan ollut muuta kuin oma väki, mutta jos olisi saapunut hienoa kahjaa, tullut vaan tupaseen – olisin kirjoittanut seinälle huoneentaulun: älkää ihmeessä tuoko Kaisa-rouvalle valkoisia kukkasia, ei tulppaaneja, ei joulutähtiä, ei hyasintteja. Saa taas vuoden verran olla varpusillaan, että mitä pahhaa neki kukkaset tiäsi, kos valkosia olivat. Älkääkä satuttako kantapäätänne ovenrakoseen, porstuassa tullessanne, se tiätää… Ja jos meidän runsaassa joulupöydässämme aterioitsette, mistä äiti-Kaisa kyllä tykkää, niin älkää kääntäkö joululimppua väärinpäin. Älkää pelästyttäkö lintuja syömälaudallaan niin, että ne lentävät akkunaan. Jos peräti innostutte hakemaan puita liiteristä, tarkkailkaa, ettei yksikään oksa tai tikku ole ristissä joulupolullanne. Tai jos on, potkaiskaa äkkiä kuvio taivaan tuuliin. Ja jos tulette oikein vanhanaikuinen pääriatu ohimoillanne, varokaa, ettei se lyhyempi puoli liinasesta ole se päällipuoli. Kas kun se ei tiä hyvvää. Ehkä jo kotimatkalla krompsitte, tai sitten muuta surua kumminkin on saamanteilla.

TUOLLA MINÄ nyt kuljenkin, joulun aluksena, keskenkasvuisena. Juoksen Muntton pienelle kioskille, joka sijaitsee ylikäytävän vieressä. Isä Muntto, vanha, juro mies, avaa lasiluukun ja kysyy: Mitäs pannaan? Vähän säikkynä kiljaisen: Viikonloppu ja Turun Sanomat! Silloin Muntton yksivakainen naama lempeytyy: Vai viikon alku ja surun sanomat! Herranen aika, kamala lause, ajattelen, mitä tuokin mirinteeraa äidin galdealais-egyptiläisessä unipäässä? Päätän pitää suuni kiinni, lykkään kotona sanoman äidille ja alan lukea Viikonlopun romanttisia aikuistarinoita.

Ja taas näette minut täällä: säntäämässä Peltoisten koulun joulujuhlaan aamuvarhain. Ovella Virtasen Eila, luokkakaveri, jo huhuilee: Näin kauheeta unta, Pirkko, viime yönä, pesin teijän äitin hautakiveä! Muuta ei tarvita. Vuosien pelko on istutettu: koska se Eila oikeasti menee pesovatin ja kluutin kanssa äidin kiveä kirkastamaan. No, viisikymmentä vuotta myöhemmin äitini nukkui pois, mutta enneuni mikä enneuni!

PUUHAKAS ÄITINI leipoo nyt pullaa, pitkoa, neljällä palmikolla. Aina viiltää veitsellä pääpuolesta palasen. Ihmettelen, miksi? Kai äitikin olisi ihmetellyt, jos olisin kysynyt. Tapa on häneen iskostunut menneitten polvien naisilta. Sitten kuulen selityksen Turun tuomiokirkon ihanalta oppaalta, Aiju von Schönemanilta, paljon myöhemmin. Kaikki joulun leivonnaiset edustavat Betlehemin joulua. Pullapitko on kuvaannollisesti Jeesuksen kapalo ja pääpuoli täytyy avata, että ilma kulkee. Piparkakut sakaroineen ovat se tähti, jonka paimenet näkivät.

Seuraavaa Aijun kertomusta en voi sivuttaa: aikojen alussa tuomiokirkossa oli kaksi siipeä, eteläinen ja itäinen. Miehet tulivat kirkonmenoihin eteläisestä ovesta, naiset itäisestä, koska kaikki paha koettiin tulevan idästä. Ja jos lapsia tiedettiin tuotavan kasteelle, lämmitettiin rautakuulalla kastevesi, jos oli vain poikia kasteella. Jos oli tyttöjä muassa, heidät kastettiin ensin, että vesi lämpeni. Ankaraa oli senaikuinen naisena olo, oli joulu tai juhannus.

Siellä se Kaisa-äiti yhä tuhtaa, joulumuistoissani, leipoo, paistaa, palvaa, tiskaa. Toivoo mielessään, ettei aatto menisi niin äkkiä. Ettei kuin varkain livahtaisi ohi se hämärän hyssy, kun voi ihastella joulupuhdasta huushollia, kuusen elävää kynttilävalkeaa. Tai saa vaan istua ja avata sen rakkaimman kirjansa, Raamatun, lukea siitä monta mieluisaa lukua.

Ja tuolla kessuttelee isä-Väinö, kiikkustuolissa. Loihe lausumaan: Tulis ny pikimitten joulu, et sais yällä syärä ja näkis sisareens.

TÄNÄ JOULUNA katselemme maskiemme takaa runsaita jouluvaloja, jotka ehkä tietämättämme tarjoilemme suitsukkeiden, kullan ja mirhamin sijaan seimen lapselle. Kun ei enää ole niistä nokialaisista osakkeistakaan kuin rippeet jäljellä. Tai jos onkin jotain, millä mällätä, ei parane rehvastella maallisella mammonalle, semmonen ei nääs tiedä hyvvää.

Armorikasta joulunaikaa, toivottelee kohta Turku. Ehkä se nykykielelle käännettynä olisi vain: rauhallista joulua. Sitäpä juuri meille kullekin, ulkoisten voimiemme ja sisäisten tuntojemme mukaan.

Toivoo
Jaakolan Pirkko