ENNEN Muistoja ja elämän eväitä Kojonkulman koulusta

0

Sain nuorimmalta siskoltani taas kerran joululahjaksi Saviseudun joulun . Hän on lähettänyt sen minulle jo kymmeniä vuosia, ja se on yksi parhaista ja odotetuimmista joululahjoista. Viimeisimmässä lehdessä oli mielenkiintoinen juttu, kuvia ja kirjoituksia Kojonkulman koulun entisistä oppilaista.

Minäkin olen käynyt samaa koulua. Aloitin koulunkäynnin vuonna 1942.

Ensin käytiin kansakoulua uusi vuotta, ja sitten kävimme kuuden vuoden jälkeen kahvilla opettajan puolella ja ostimme hänelle muistoksi pienoislipun. Kesällä eduskunta oli päättänyt, että nämä, jotka luulivat päässeensä koulusta, joutuivatkin jatkamaan syksyllä seitsemännelle luokalle. Menin kyllä hyvin mielelläni takaisin kouluun.

Seitsemännen luokan jälkeen tuli vielä jatkokurssi, pari kolme tuntia muutamana iltana viikossa, samoja aineita. Alakoulun opettaja ensimmäisellä luokalla oli Ainikki Eskola. Sama opettaja oli ollut Loimaalla Haaran koulussa silloin, kun Raimo-veli oli ensimmäisellä luokalla. Olimme muuttaneet kesällä Kojonkulmalle, eikä minulla ollut muuta tuttua koulussa kuin Raimo, joka oli sitten tukena ja turvana ensimmäisen luokan ajan. Kesällä 1943 Raimo lähetettiin Ruotsiin. Silloin olin jo oppinut tuntemaan muita, mutta olin ujo ja hiljainen.

Toisella luokalla meillä oli lottapukuinen opettaja, joka piti kuria: “Rivit suoraksi!” Lottapukuinen opettaja oli syyslukukaudella nimeltään Inkeri Soininen, mutta keväällä todistuksessa luki Inkeri Hiekkaranta. Inkeri-opettajan kanssa kuunneltiin kouluradiota. Minusta oli mielenkiintoista, kun ohjelma tuli radiosta, ja tuntui oudolta, miten he osasivat lähettää sen ohjelman juuri meidän koululle ja mistä he tiesivät, että juuri meillä oli radio.

Kävimme meijerillä hakkaamassa pilkkeitä armeijan kuorma-autoihin. Vanhat miehet sahasivat niitä koivupölleistä, ja me pojat hakkasimme kirveellä niitä pienemmiksi, ja tytöt laittoivat niitä paperisäkkeihin. Äiti ei antanut minun ottaa tavallista kirvestä vaan sellaisen hakokirveen, jossa oli ptkä terä ja varsi samaan suuntaan.

Syksyllä jokaisen oppilaan piti viedä kaksi litraa puolukoita koulun keittolaan. Sen jälkeen kun talolliset olivat puineet viljat, oppilaat saivat mennä pellolle keräämään rukiin ja vehnän tähkiä paperipusseihin. Ne vietiin puimakoneisiin ja myllyyn ja jauhot koulun keittolaan. Niistä keitettiin lapsille puuroa. Kun talolliset olivat nostaneet perunat, koululaiset saivat mennä pellolle noukkimaan perunoita paperisäkkiin, ja saatiin monta säkillistä perunoita. Se oli sitä talkoohenkeä.

Kun menin kolmannelle luokalle eli yläkoulun ensimmäiselle luokalle, siellä oli neljä luokkaa ja noin 60 oppilasta mutta vain yksi opettaja, Oskari Kärki. Hän oli hyvä opettaja ja minulle jonkinlainen isähahmo.

Muistan vieläkin elävästi ja sanatarkasti opettajan kertomuksia vaikkapa Kolumbuksen kekseliäisyydestä, hakkapeliitoista ja ensimmäisestä maratonjuoksusta. Vähä Katekismus ja virsiä piti osata ulkoa. Talvella hiihdettiin kilpaa ja ajettiin hevoskyydissä koulujenvälisiin hiihtokilpailuihin. Kouluruoka syötiin luokissa. Välitunnilla pelattiin kolikkopeliä ja työnnettiin kuulaa.

Kirjat ja vihkot saimme koulun puolesta, mutta liitu oli niin arvokasta, että vain opettajan luvalla sai käyttää sitä, kirjoittaa ja laskea. Tai kun laittoi taululle niiden poikien nimiä, jotka eivät olleet hiljaa, kun opettaja kuunteli uutisia.

Seuraavana keväänä 1945, jolloin maailmansota Euroopassa teki loppuaan ja Venäjällä ja länsivalloilla oli kilpajuoksu Berliiniin, opettaja lähti aina kesken oppitunnin kuuntelemaan radiosta uutisia. Etupenkistä yksi yläluokan tyttö kiirehti opettajan paikalle, otti liidun käteensä ja rupesi kirjoittamaan poikien nimiä taululle, vaikka pojat istuivat paikallaan ja olivat ihan hiljaa. “Miksi? Enhän minä puhunut.”

“Juu, mutta sinä heitit minua välitunnilla lumipallolla. Siitä tämä nimi.” Seurauksena nimestä olisi kaksi tuntia jälki-istuntoa, mutta ei sillä kertaa ainakaan. Tiedettiin, että opettaja ilmestyy viiden minuutin kuluttua, ja kellosta pystyi seuraamaan, milloin viisi minuuttia oli mennyt. Etupenkissä istunut yläluokan oppilas kiiruhti taululle, otti sienen ja pyyhki pois kaikki nimet.

Isossa luokassa kaikki eivät opiskelleet samaa ainetta samaan aikaan. Kolmannella ja neljännellä luokalla saattoi olla vaikka piirustusta tai kirjoitusta, ja yläluokilla oli jotakin muuta, matematiikkaa tai historiaa. Siinä pystyi kuuntelemaan samalla kuitenkin, ja minäkin jäin monta kertaa katselemaan ja kuuntelemaan, kun opettaja kertoi ylempiluokkalaisille historian tapahtumista.

Ei mennyt pitkään, kun opettaja kysyi: “Reino, onko sulla valmis jo?” “Eio eio.” Sen jälkeen minä kyllä jatkoin kuuntelua, mutta en katsonut opettajaa vaan katselin vihkoani.

Minäkin jäin kerran jälki-istuntoon. Olet varmaan kuullut sellaisesta tapauksesta kuin Viipurin pamaus. Ruotsi-Suomi omisti Viipuria ja Inkerinmaata. Venäläiset sitten hyökkäsivät, ja ruotsalaiset lähtivät pakenemaan ja laittoivat ammuksia linnan torniin. Niin siellä kävi sitten räjähdys, Viipurin pamaus. Se kertomus oli historian kirjassa.

Siihen aikaan oli sellaisia nallipyssyjä, joissa käytettiin paperinalleja. Niitä sai Virtasen Eskon kaupasta, joka hoiti myös veikkausta. Oltiin sen ikäisiä, ettei enää mitään nallipyssyjä käytetty, mutta tuli mieleen, että saataisiin aikaan pamaus, jos pantaisiin pulpetin kannen väliin nastat samaan kohtaan ja siihen väliin paperinalli ja sitten painettaisiin siitä. Yhdellä välitunnilla, kun kaikki olivat menneet ulos, laitettiin nastat ja Mäkitalon Pekka, joka oli samalla luokalla, painoi rinnallaan – ja se

pamahti! Kova kajaus olikin.

Sovittiin, että sitten kun joku lukee siitä kohdasta Viipurin pamauksesta, pamautetaan. Kirja oli auki siinä pulpetin kannella ja Pekka oli valmiina painamaan. Joku tyttö siellä sitten luki lähettyvillä. Ja kun hän luki, miten linna pamahti ilmaan, siinä samalla hetkellä nalli pamahti. Opettaja kimmastui: “Kuka se oli? Kaksi tuntia!”

Mäkitalon Pekka sanoi: “Juu, sain Reinolta paperinalleja.” Olin hakenut välitunnilla nalleja Virtasen kaupasta. “Reino kanssa, kaksi tuntia!”

Kojonkulman koulun eläkkeellä oleva opettaja ja rehtori Eino Vepsä kirjoitti Saviseudun joulussa : “Kojonkulman koulu on näyttänyt tärkeät tienviitat elämälle, suunnat jatko-opiskeluille ja saanut lapset innostumaan koulunkäynnistä ja janoamaan lisäoppeja yhteiskunnassa menestymiseen.”

Kojonkulman koulusta sai hyvät eväät elämään. Opettajat olivat kasvatusta varten. Esimerkiksi viinan ja tupakan vaaroista puhuttiin usein. Oli raittiuskilpakirjoituksia joka vuosi, ja minäkin sain muutaman kerran palkinnoksi kevätjuhlassa jonkin kirjan.

Opetettiin, että pitää avata ovea vanhoille ihmisille ja kantaa kasseja. Täytyy olla rehellinen. Ei saa kiusata ketään. Kyllä siellä sellaisia elämänohjeita opetettiin, ei yksinomaan historiaa ja laskentoa.

Kansakoulun päättötodistuksessa keskiarvoni oli yli kahdeksan, vaikka sain laulusta neljä. Ajattelin, että olisin voinut mennä keskikouluun, mutta se oli rahasta kiinni. Piti mennä töihin. Aikuisena olen käynyt keskikoulun iltalinjalla, ja sen jälkeen opiskelin koneteknikoksi. Mutta se on toisen tarinan aihe.

Olisi kyllä mukava tavata esimerkiksi heitä, jotka aloittivat Kojonkulman koulun vuonna 1942. Kysyisin, mitä he muistavat siitä, kun menimme yläkouluun syksyllä 1944. Muistavatko he, että oli mahdoton määrä oppilaita ja kun seisoimme luokassa, piti mennä jonoon, kun ei mahtunut rinnakkain. Pulpettien välissä ei ollut puolta metriä tilaa, samoin ikkunan ja uunien vieressä. Olisi mukava muistella yhdessä.

Reino Raitanen

Hämeenlinna

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän