Markku Haanpään näyttely kuorii ihmisen juurilleen

0
Alun perin pystymuotoiseksi tarkoitettu yhdeksänmetrinen Huoma-teos on nyt käännetty vaakatasoon, Markku Haanpää kertoo. Paimenten jurttaakin nyt muistuttavan kehän suojaan voi vaikka istahtaa tutkimaan, miten näyttelytilaan tuleva päivänvalo leikittelee kankaalla ja sytyttää sen ohuimmista kohdistaan kuin tuleen.

Loimaa/Taidetalo

– Olemme tottuneet siihen, että pitää olla sitä ja tätä, loimaalainen taiteilija Markku Haanpää sanoo ja pohtii, että mitä oikeastaan tarvitsemme – ja mitä oikeastaan olemme ostamisen, tavaran ja statustemme kalvojen alla.
Miten paljon heitämme pois käyttämätöntäkin tavaraa, hän tuskailee ja sanoo yrittävänsä käyttää kaiken mahdollisen hyödyksi.

KALVO-NÄYTTELYN työstäminenkin lähti sanaparista tyhjenen–tyhjennän. Varsinais-Suomen kulttuurirahaston vuosiapuraha vapautti keskittymään taiteeseen, jota hän on aiemmin päässyt tekemään lähinnä keikkatöiden lomassa. Samalla kun tavoitteena oli rakentaa näyttely ilman, että töitä varten olisi tarvinnut ostaa mitään uutta, tarkoitus oli pohtia myös kaikkinaista kuluttamistamme.
Näyttelyvieras ei sitä näe, mutta muinaiset kasvifossiilit mieleen tuova työ koostuu jo kauan sitten lakkautetun leipomon jäämistöstä löytyneistä leipäpusseista.
Niillä on suojattu taiteilijan tarvikkeita ja työtilaa. Kengistä on tullut pusseihin maalijälkiä, jotka ovat teoksessa kuin saniaismaisten kasvien jäännöksiä arkeologien kaivauksilla. Teos saa kysymään, millaisia ”fossiileja” kuluttamisemme ajastamme oikein jättää.

LOHTUPEILI-TEOS taas seisoo näyttelyn yhdessä huoneessa niin, että sitä ei voi ohittaa sisään astuessa. Se pakottaa katsomaan palapelipintaansa – mitä näemme? Oman kuvamme heijastuksena, mutta mitä näemmekään sitten, kun saammekin tietää, että peili on koottu kylmäsavulohipakettien kiiltävistä alustoista.
Uskallammeko edes katsoa itseämme, saati omia tekojamme?
Markku Haanpää sanoo määränneensä itselleen ”ympäristöveron”. Hän jyvittää osan töidensä tuotosta esimerkiksi metsän ostamiseen suojeltavaksi ja tavoittelee toimissaan hiilineutraaliutta.
– Mietin omaa kulutustani ja suosittelen sitä muillekin. Jokainen voi miettiä, mitä oikeasti tarvitsee ja miten voisi kohtuullistaa kulutustaan.
Ainoa asia, minkä Markku Haanpää rahalla osti näyttelyä varten, oli valokuva hänestä itsestään. Kuvassa hän nousee näyttelyn töihin tarvittujen pajujen kuorien kasasta ilman ”kuorta”, suoraan kameraan katsoen.
Kaikkinaisista kalvoista riisuttua katsetta on vaikea paeta. Pitää uskaltaa katsoa – ja puhkoa kalvoja, sillä kalvoissamme ja kuorissamme emme pääse aitoihin kosketuksiin toistemme kanssa.
Korona-aika on tuonut omat ”kalvonsa” kanssakäymiseemme maskeineen ja turvaetäisyyksineen.
– On ikävä kohtaamisia ihmisten kanssa.

ÄIDIN KUOLEMA vain muutamia viikkoja sitten reivasi näyttelyprosessia vielä uuteen suuntaan, pohtimaan lopullisuutta. Jossain kohtaa elämää ei tiettyjä asioita voi enää väistää, on kohdattava suru ja pelot.
Öinen retki takapihan metsään sai hänet maalaamaan äidilleen taulun.
Ikkunanäkymä toistaa valoisimmassa reunassaan äidin lempiväriä vaaleanpunaista ja kätkee kuvaan myös pienen sydämen. Toisessa reunassa on läheneviä, ehkä uhkaaviakin varjoja.
– Metsä hiipii läpi ikkunan, etkä voi sitä estää.
– Mitä korona-aika on tehnyt esimerkiksi vanhuksille, hän pohtii.
Moni vanhus on ollut kotinsa vankina ja joutunut katselemaan maailmaa juuri ikkunansa takaa. Miltä se on tuntunut?
Ja voi. Millaisia ”kalvoja” koronan vuoksi on jo aluillaan ja vielä syntyykään.

JUURI ENNEN näyttelyn töiden ripustusta hän halusi maalata vielä juuristaan. Isän kuoleman jälkeen myydyn kotitilan pihalla seisoi aikoinaan iso mänty. Äidin menehdyttyä Markku Haanpää huomasi pohtivansa, onko puu vielä siellä pihalla, hänen juurillaan, niin kuin se on hänen elämässään aina ollut.
– Äidin kuolema heitti tilaan, jossa ei tiedä missä on ja missä kuuluu olla.
Näyttelytilassa maalaus riippuu hiiltyneeseen seipääseen ripustettuna niin, että sitä voi katsoa edestä ja takaa. Tilaan tullessa puun oksat tulevat verkkokalvoille kuin luonnonvoima – kuin armoton ilmestys. Puun takaa pilkottaa valkoista valoa ja runko seisoo jykevänä juurillaan.
Kun maalausta katsoo sen takaa, puu onkin enää unenomaisen sumuinen kuva.
Kuin muisto vain, mutta kumpikin puoli yhtä totta.

KALVO, Markku Haanpää. Loimaan taidemuseo, Rantatie 2, Loimaa.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän