KOLUMNI Epätoivottu vieras tunkeutui kylään

0

Ensin lehmälogoinen vanukas ei maistunut miltään ja kurkkuun vähän sattui. Myöhemmin yöllä nousi korkea kuume, jonka pystyi kuulemaan tyttären hengityksestä. Silloin tiesin, että epätoivottu mutta väistämättä kylään tunkeva vieras oli ujuttautunut kotiimme.
Seuraavana päivänä WhatsApp-viestit alkoivat suihkia. Onko lapsi koulussa vai ollaanko teilläkin kotona? Teittekö kotitestin ja miltä tulos näytti? Tauti eristää kaikki koteihinsa, mutta samalla kokemukset myös yhdistävät.
Teiniltä kuulin osuvan ilmauksen ”koronakaverukset”. Kun muiden kanssa ei voi olla yhdessä, voi pitkiä eristyspäiviä viettää koronakaverin kanssa.
Joku näppärä startup-menestyjäksi pyrkivä olisi voinut tehdä sovelluksen, jonka avulla voi mätsätä itselleen lähellä asuvan koronakaverin. Todennäköisesti sovellus olisi kuitenkin tullut auttamattoman myöhässä, ihan niin kuin kaikkiin kouluihin saapuneet miljoonat kotitestit. Juna meni jo, ja omikron vilkuttaa viimeisestä vaunusta.
Helpotus oli suuri, kun taudin oireet kestivät lapsella vain yhden päivän. Eristyksessä vierähti pidempi ajanjakso, mutta kouluun palasi energinen ja innokas koululainen.
Kun omikron on pikku hiljaa häipymässä näyttämöltä, osa meistä on alkanut elätellä toiveita paluusta entiseen. Mihin entiseen? Ei kahden vuoden kokemuksia ja tapahtumia voi pyyhkiä pois. Edes yhtä päivää ei voi pyyhkiä pois. Koululaiset ovat tottuneet, että juhlapäivät striimataan, etätyö ei nostata enää kenenkään kulmakarvoja ja maskit kasvoilla eivät tarkoita enää vain ilmansaasteita.
Toisaalta monet kaipaavat takaisin vanhaan kunnon korona-aikaan, jolloin ravintoloiden tanssi- ja laulukielto tuntuivat maailman suurimmilta murheilta.Kukapa olisi vielä hetki sitten uskonut, että pandemiavuodetkin voisivat tuntua turvallisemmalta ja ennustettavammalta kuin nykytilanne?
Pitää ilmeisesti stoalaisen tyynesti myöntää, ettei ole vanhaa mihin palata – kaikki vanha on umpeenkasvaneen polun päässä, johon kukaan ei enää löydä. Ja vaikka kaikki palautuisi ulkoisesti entisenlaiseksi, kokemukset ovat muokanneet tapaamme ajatella.
Uskon, että kun nykyinen on historiaa, näistä ajoista tehdään elokuva myös Suomessa. Osa tulevan elokuvan käänteistä tuntuu jo nyt epätodellisilta. Suljettiinko Uusimaa muusta maasta armeijan avulla? Tuliko mökkireissusta toiseen maakuntaan rikollinen tunne? Sanoiko joku yksinvaltias sanan ”ydinasejoukot”? Aina kun tuntuu, ettei homma voi enää hullummaksi mennä, niin se menee. Silti pitää uskoa tulevaan ja valaa lapsiinkin toivoa ja luottamusta.
Kevät tulee, sen huomaa valon määrästä. Ja ihan niin kuin varjoa mittaa valo, myös iloa mittaa suru ja pelko.

Kati Varjus

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän