KOLUMNI Kauniit kengät

0

Kuulin tarinan naisesta, joka haaveili kauniista kengistä.
Hän oli työväenluokan nainen, töissä Pohjanmaalla puuvillatehtaassa. Syntynyt vuonna 1918. Kädet parkkiintuneet töistä. Töiden jälkeen hän pysähtyi kenkäkaupan eteen ihastelemaan erilaisia kenkäpareja.
Hänen miehensä piti hänet kyllä kengissä. Ne vain olivat käytännöllisiä, työläisnaisen kenkiä. Eihän rahaakaan liiaksi ollut. Naisen ja kauniiden kenkien välillä seisoi kuitenkin toinen este: työväenluokan naiselle turhaa koreilua ei pidetty sopivana.
Eilen minun piti kauppareissulla ostaa lisää maskeja. Kaupasta olivat kuitenkin loppu neutraalin valkoiset ja sairaalansiniset, oli vain rumia ja ankeita mustia, joten en ostanut. Kassalla uusiseelantilaisia luomukiivejä ja kaurajukurtteja hihnalle latoessani ja lööppejä katsellessani mietin, että onpa tässä taas asia, jossa minulla on valinnanvaraa.
Minua surettaa, etten oppinut tuntemaan isoäitiäni paremmin. Hän oli rakas ja turvallinen, mutta en oikeastaan osaa sanoa, kuka hän oli, mitä muuta kuin minun isoäitini. Hän oli lämmin, muumimammamaisen lempeä, piti kaikki aina ruuassa ja vaatteissa. Mutta mitä muuta hän halusi, kuin olla sellainen? Joskus hän kertoi ohimennen tarinanpalasia nuoruudestaan, jolloin matkusti junalla isoon kaupunkiin, ja se oli hänelle Turku. Hän kertoi pyöräilemisestä kauppaan. Hän kertoi pitävänsä laulamisesta.
Hän oli kotiäiti. Hänen elinpiirinsä oli koti. Piiri oli tiivis, mutta se oli pieni. En muista hänen koskaan maininneen nimeltä yhtään ystävää.
Haluaisin palata ajassa taaksepäin ja kysyä häneltä näistä asioista. Jos hän olisi mennyt töihin, mihin hän olisi mennyt? Olisiko hän halunnut mennä töihin? Mistä hän oli haaveillut, ja ennen kaikkea, oliko hän saavuttanut sen?
Oliko hän onnellinen?
Vaatimus siitä, että nainen asettaa perheen itsenäisyytensä edelle, on vuosien saatossa hiljaa rapistunut. Äitini ikäpolven naisille on ollut tärkeää, että on oma päätäntävalta asioista, työ ja omaa rahaa, kertyvä eläke. Nämä asiat he ovat myös hankkineet. Joskus on pitänyt vaatia.
Minun sukupolveni naiset taas eivät ole koskaan miettineetkään sellaista vaihtoehtoa, että omaa pankkitiliä ei olisi. Vastuu lapsista ja kodinhoidollisista töistä kasaantuu edelleen enemmän naiselle kuin miehelle, mutta tähänkin on alettu kiinnittää huomiota. Suomessa ei myöskään ole enää juurikaan sellaisia merkittäviä tahoja, joiden mielestä nainen ei voisi olla hyvä lääkäri tai juristi – lakinainen.
Tänään, 19.3., on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Käsittääksemme, mitä meillä nyt on, on meidän muistettava ne naiset, jotka ovat kulkeneet edellämme. Ympärilleen katsominen on tärkeää siksikin, ettei se, mitä olemme saavuttaneet, hiljaa ala kadota. Tasa-arvo ei kulje kuin juna; myös taantuminen on mahdollista. Sitä tapahtuu kaiken aikaa.
Ehkä tänään on hyvä hetki katsoa taaksepäin, sinne, mistä ollaan tulossa. Ja ehkä myös alas: meillä on kenkiä, mistä valita.

Mira Kreivilä

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän