Koko maailma on tällä hetkellä peloissaan. Kaikkialla puhutaan Ukrainan tilanteesta, uutisvahti ilmoittaa uusista hulluista juolahduksista Venäjän presidentin päässä, ja some on täynnä sympatiaa. En haluaisi kirjoittaa tästä tilanteesta, sillä jokainen meistä on maailman tavoin peloissaan ja varmasti jollakin tasolla ahdistunut. Kaikki ansaitsevat pienen tauon ahdistuksesta ja informaatiotulvasta, mutta silti muutama epäkohta on mielestäni oman kirjoittamiseni arvoista.
Ukrainaa kohtaan ollaan oltu valtioiden ja kansalaisten taholta erittäin sympaattisia ja auttavaisia. On mahtavaa nähdä, kuinka Loimaaltakin viedään tarvikkeita rajalle ja esimerkiksi sytytetään Ukrainan lipun värisiä kynttilöitä ruokapöydässä. Kaikki tämä on kuitenkin saanut ainakin omat ajatukseni pyörimään motiivien takana. Uskon toki, että jokaisessa todella herää sympatiaa ja halua auttaa, mutta miksi juuri nyt? Miksei tällaista tukemisen aaltoa ole menneisyydessä pitkään aikaan nähty?
Somessa on nyt syntynyt monia kampanjoita, kuten “#prayforukraine” ja “#standwithukraine”, jotka ovat kaikin puolin hienoja eleitä. Yhtä suuria kampanjoita ei olla kuitenkaan nähty Afrikan sisällissotiin vedoten tai esimerkiksi Lähi-idän kriiseissä tukemiseen. Nämä Ukrainaa tukevat kampanjat eivät siis ole vääriä tai turhia, mutta valikoivia ne ovat.
Somessa ollaan myös puhuttu siitä, kuinka tämä sota tulee olemaan ensimmäinen sota, josta näkee videoita, kuvia ja esimerkiksi kampanjoita somessa. Sekään ei kuitenkaan ole totta, sillä pitkään on ollut mahdollista nähdä erilaisten sotien uhreja ympäri maailmaa ja auttaa heitä, mutta silmät ollaan ennen vain suljettu.
Tähän valikoivuuteen voi olla monia syitä. Yksi tekijä voi olla tieto siitä, että syypäänä on täysin Putin. Suomalaisilla on pitkä historia Venäjän kanssa, ja jotkut kantavat edelleen kaunaa vanhoista ajoista. Venäjä on naapurimaa, jonka päättäjät herättävät tunteita — usein aivan syystäkin.
Yksi tekijä voi olla myös se, että ukrainalaiset ovat pitkälti samankaltaisia kuin me suomalaiset. Monet näyttävät ulkoa samalta, käytös on samantyyppistä ja suurin osa kuuluu kristinuskoon. Voiko siis olla, että auttavaisuus syntyy vain sen takia, että peilikuva muistuttaa avun tarpeessa olevaa ihmistä?
On siis erittäin hienoa, kuinka avuliaita juuri nyt ollaan ympäri maailmaa, mutta avuliaisuus olisi hyvä muistaa myös muulloin. Jos ihmiset eivät näytä samalta kuin kotimaassamme asuvat, eivät kuulu samaan uskontoon kuin kotimaassamme asuvat tai heillä ei ole kytköksiä meidän kotimaamme kieleen tai ihmisiin, pitäisi silti muistaa humanitaarisenkin maahanmuuton tärkeys. Vaikka erilaisuus siis herättää pelkoa, täytyy ymmärtää, että olemme kaikki ulkomuodostakin huolimatta samaa lajia ja avun arvoisia.
Mona Lehto