Joku huomasi luodinreiät katukiveystä reunustavassa muurissa. Opas vahvisti, että aitoja ovat.
Ollaan Maidanin aukiolla Kiovassa Ukrainassa syksyllä 2018. Odottelemme Paikallislehtien päätoimittajayhdistyksen porukalla sisäänpääsyä aukiolla sijaitsevaan keskukseen. Siellä tutkijat kertovat, miten he olivat seuloneet Venäjän usein nimenomaan valtiollisesti omistettujen tiedotusvälineiden uutisia ja nähneet, miten niissä toistuivat tietynlaiset narratiivit, esitystavat ja kertomukset.
Tutkijoiden mukaan Eurooppa on esitetty venäläisille luhistumaisillaan olevana järjestelmänä, jossa on jatkuvasti terrorismi-iskuja ja mielenosoituksia sekä erimielisyyksiä valtioiden välillä. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen esilläolo nähtiin moraalin rappiona ja käännettiin uhkaavan perinteisiä arvoja ja elämäntapaa – ja jopa vainoavan venäläisiä.
Tästä olivat merkkeinä esimerkiksi isoiksi uutisiksi nostetut tapaukset, joissa eurooppalaisista maista ei annettu vanhempien erotessa automaattisesti viedä lapsia Venäjälle, jos näiden toinen vanhempi oli vaikkapa suomalainen ja toinen venäläinen.
Vierailu palasi mieleeni – jälleen kerran, kun luin Venäjän television konfliktiraportointia väitöksessään Helsingin yliopistossa tutkineen Irina Grigorin haastattelun ( Helsingin Sanomat 27.2.).
Hänen aineistossaan oli yli 7 000 uutista, joista tarkemmin hän analysoi 480 juttua. Irina Grigorin mukaan viholliskuvaa ukrainalaisista on rakennettu vuosia hänen tutkimallaan Pervyi Kanalilla – kanavalla, joka noudattaa vahvasti valtiojohdon linjaa ja jota 80 prosenttia ihmisistä piti tärkeimpänä uutislähteenään Venäjällä vuonna 2019.
Valeuutisten ei tarvinnut olla edes kovin uskottavia, kunhan ne herättivät tunteita ja sopivat ihmisten ennakkokäsityksiin, siis juuri niihin kansaan iskostettuihin kertomuksiin.
Toisena vuonnaan vallassa Vladimir Putin kiristi valtakunnallisten radio- ja tv-kanavien kontrollia. Niin diktaattoreilla on tapana tehdä, kuten kirjoitin taannoin ( LL 30.4.2019). Sen jälkeen kun on vaientanut toisinajattelevat ja vapaan median, voi tehdä mitä vaan.
Kun Kiovan kriisikeskuksessa istuimme kollegan, Punkalaitumen Sanomien Juha Aron kanssa vierekkäin takapenkissä, Juha huomasi, että keskuksessa on wi-fi. Siispä puhelimella nettiin ja lukemaan suomalaisia uutisia.
Juuri sinä päivänä, 6.9.2018 klo 14.59 Suomen aikaa oli ilmestynyt HS :n toimittajan Jussi Niemeläisen juttu. Se kertoi Karjalassa sijaitsevasta Sandarmohista, yhdestä tunnetuimmista Stalinin vainojen uhrien joukkohaudoista. Venäläiset tutkijat olivat väittäneet, että haudat olivatkin suomalaisten teloittamien venäläisten sotavankien hautoja.
Tuli yhtäkkiä kylmä.
Kati Uusitalo