Hannan mies ja monia sukulaisia jäi Ukrainaan. Huoli Ukrainaan jääneistä on suuri, eikä tilannetta paranna se, että kotiin jääneitä on vaikea tavoittaa, kun operaattori välillä ilmoittaa, ettei heihin saa yhteyttä.

LOIMAA/HIRVIKOSKI Kiovalainen Maksym, 36, näyttää puhelimestaan kuvan naapuristaan ja ystävästään, jolla on ase kädessä.

– Hän oli sotilas. Nyt hän on kuollut.

Ensin ystävästä ei kuulunut mitään pariin viikkoon, sitten hänen vaatteitaan löytyi ja tuli tieto hänen kuolemastaan.

– Hän oli 26-vuotias kolmen lapsen isä. Pienin lapsista on vain kolmen kuukauden ikäinen.

Maksym kertoo, että Ukrainassa on paljon ihmisiä, jotka lähtivät sotaan, mutta nyt heidän olinpaikastaan ei ole tietoa.

– En tiedä ainakaan kuudesta kaveristani, missä he ovat. Se on kamalaa.

Hirvikoskelle Loimaan Evankeliseen Kansanopistoon saapunut Maksym on erossa perheestään, sillä hänen äitinsä, isänsä, veljensä ja siskonsa ovat Kiovassa. Muutkin sukulaiset ovat Ukrainassa.

– Perheeni on kotona kaiken aikaa eivätkä he tunne olevansa turvassa. Kuulen taustalta räjähdyksiä ja ampumista, kun soitan heille.

Vapaaehtoisina työskentelevät ihmiset toimittavat perheelle ruokaa ja muita tarpeita.

Maksym kertoo hänen lääkärinä työskentelevän tätinsä, jonka talo on tuhoutunut, asuvan sairaalassa Tšernihivin kaupungissa, joka sijaitsee Kiovasta pohjoiseen. Sairaalassa on paikalla toinenkin lääkäri ja he asuvat siellä yhdessä yhdeksän hoitoa tarvitsevan lapsen kanssa. Hän sanoo, ettei ulos voi mennä, koska alue on miinoitettu, eikä poispääsyä turvaan ole, koska venäläiset ovat räjäyttäneet joen yli johtavan sillan.

– Joka päivä äitini ja tätini soittavat toisilleen, ja joka päivä tätini odottaa, että hän voi kuolla.

HIRVIKOSKELLE kansanopistoon on saapunut tähän mennessä noin 70 ukrainalaista pakolaista sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan runsaat viisi viikkoa sitten.

Yksi pakolaisista on Kiovasta kotoisin oleva Hanna, 30, joka on saapunut Loimaalle yhdessä kymmenen kuukauden ikäisen vauvansa, äitinsä ja anoppinsa kanssa. Hänen miehensä ja monia sukulaisia jäi Ukrainaan.

Naiset lähtivät Kiovasta heti sodan sytyttyä vietettyään ensin yhden päivän talon kellarissa pimeässä ja märässä.

– Kiovassa oli räjähdyksiä jo silloin. Kellarissa oli pelottavaa. Ajattelin, että miten sieltä pääsee pois, jos talo tuhoutuu.

Hannan mies pyysi vaimoaan ja lastaan lähtemään.

– Ensin en halunnut lähteä Ukrainasta, mutta mieheni sanoi, että on vaarallista jäädä Kiovaan. Kellari ei ole muutenkaan hyvä paikka vauvalle. Ymmärsin, ettei lapsi voi kasvaa sellaisessa ympäristössä.

Matkaan lähdettyään he suuntasivat Puolan rajalle eivätkä tienneet aluksi, mihin päätyisivät. Puolan rajalla Hannan Suomessa asuvat ja täällä jo pidempään työskennelleet sukulaiset soittivat ja ehdottivat, että he tulisivat Suomeen.

– Sukulaiset soittivat, että Suomessa on paljon ihmisiä, jotka haluavat auttaa.

Matkaan he olivat lähteneet kahdella autolla, sillä heidän seurueessaan oli mukana muitakin sotaa pakenevia. He ajoivat Baltian maiden läpi ja matkustivat laivalla Suomenlahden yli. Mukaan mahtui lähinnä vaatteita vauvalle ja vähän ruokaa.

Maaliskuun alussa he saapuivat Suomeen, jossa he rekisteröityvät ulkomaalaispoliisin luona Raisiossa ja ilmoittautuivat Turun vastaanottokeskukseen.

Hanna kertoo heidän asuneen Loimaalla ensi muutaman päivän erään hyvän paikallisen naisen luona ennen asettumista kansanopistoon ja sen majoitukseen.

KATERYNA, 21, on saapunut Loimaalle Mykolajivin satamakaupungista, joka sijaitsee Etelä-Ukrainassa, Odessan itäpuolella.

Yliopistossa kieliä opiskeleva Kateryna muistelee sitä päivää, kun äiti tuli hänen huoneeseensa ja kertoi, että nyt on sota.

– Olin shokissa. En ymmärtänyt, miten se on mahdollista tällä vuosisadalla. Elimme normaalia elämää maassamme. Minulla oli ystäviä ja elämä Ukrainassa.

Kaupungin keskustassa asuva Kateryna kertoo, että sodan alussa, ensimmäiset neljä päivää venäläiset tuhosivat kaupungin infrastruktuuria.

– Pysyin kotona, koska meillä on vanha talo, jossa on paksut seinät.

Sodan 5.–6. päivän tienoilla Kateryna sanoo venäläisten alkaneen tuhota ihmisten taloja Mykolajivissa.

– Se oli jotain erilaista, tosi pelottavaa. He jatkoivat öisin kaupungin tuhoamista. Päätimme, että on parempi lähteä pois Ukrainasta. En halunnut kärsiä enää.

Kateryna lähti matkaan yhdessä äitinsä ja veljensä kanssa maaliskuun alkupäivinä. He suuntasivat kohti Suomea, koska hänen isänsä työskenteli jo täällä.

Hänen isoäitinsä päätti kuitenkin jäädä kotikaupunkiin.

– Isoäiti jäi sinne rakkaan kissani kanssa. En tiedä, miksi hän ei lähtenyt. Ehkä hän oli liian peloissaan lähtemään. Hän ei ole koskaan käynyt ulkomailla.

Alkumatkasta he näkivät venäläisiä sotilaita, joutuivat palaamaan takaisin ja kiertämään toista reittiä. He suuntasivat Romanian kautta Puolaan ja sieltä Baltian maiden kautta Suomeen. Matka kesti kymmenisen päivää.

– Bussiasemalla Puolassa oli vapaaehtoisia, jotka auttoivat meitä kohti Suomea.

Helsinkiin saavuttuaan he tapasivat Loimaalla asuvan ukrainalaisen vapaaehtoisen naisen, joka auttoi pakolaisia.

MAKSYMIN ja perheen tiet erkanivat, kun hän matkusti muutamia päiviä ennen sodan syttymistä Moskovaan osallistuakseen suureen juhlatapahtumaan. Sota alkoi hänen ollessaan yhä Moskovassa.

– Veljeni soitti minulle ja huusi, että sota on alkanut.

Hän luuli ensin, että veli oli juovuksissa eikä uskonut. Sen jälkeen hän soitti äidilleen, joka kertoi pelkäävänsä. Taustalta kuului meteliä, kuten räjähdyksiä. Maksym soitti vielä kavereilleen, jotka kertoivat samaa.

– Silloin ymmärsin, että sota on alkanut.

Maksymilla oli vaikeuksia päästä pois Moskovasta. Hän suunnitteli ensin lähtevänsä Venäjältä Puolaan, mutta lento ei onnistunut. Lento Turkkiinkin peruttiin. Taivas oli kiinni. Suomeen hän päätyi lopulta kaverinsa avustuksella, sillä hänen ystävänsä asuu Suomessa ja on naimissa suomalaisen naisen kanssa. Ystävän vaimolla on puolestaan sukulaisen kautta yhteyksiä Loimaalle.

Vielä Moskovassa ollessaan Maksym osallistui sodan vastaiseen mielenosoitukseen neljän tuttavansa kanssa. Hän sanoo heidän olevan Jumalaan uskovia ihmisiä, jotka olivat vain kirjoittaneet Raamatun sanoja, kuten älä tapa.

Maksym kertoo mielenosoitukseen paikalle tulleen poliisin ottaneen heidät kiinni, mutta päästäneen hänet ja toisen kaverin pian vapaiksi.

– Poliisit eivät satuttaneet meitä.

Hän kertoo naapurilta kuulleensa, että seuraavana päivänä poliisit tulivat vielä taloon, jossa he majoittuivat, mutta hän ei ollut silloin paikalla. Sen jälkeen hän päätti, että on parempi pikimmin lähteä turvaan Suomeen. Ystävän ja hänen vaimonsa avustuksella hän onnistui matkustamaan ensin junalla Pietariin, josta lopun matkaa bussilla Suomeen.

JOKAISELLA kolmella sota rikkoi paitsi arjen myös ajatuksia. Tunteita on vaikea pukea sanoiksi.

– En pidä tästä tunteesta, sitä on vaikea ymmärtää. Sydämeni on todellakin murtunut eikä sieluni ole kovin hyvässä kunnossa. On raskasta jättää koti ja ystävät ja muuttaa toiseen maahan, Kateryna luonnehtii.

Hannan on nyt hyvä olla vauvansa kanssa Suomessa, mutta hän ei voi sanoa, että hän tuntisi olonsa täysin turvalliseksi täälläkään, koska Venäjä on niin lähellä.

Hänen mielestään on vaikea ymmärtää sitä, miten jotkut voivat 2000-luvulla tappaa ihmisiä ja pommittaa esimerkiksi sairaaloita, joissa vauvat syntyvät.

Se voi tuntua käsittämättömältä, miten tämä kaikki on tapahtunut juuri heidän elämässään.

– Se mikä ennen oli tärkeää, ei ole sitä välttämättä enää, Maksym sanoo.

HANNA haluaisi palata aikanaan takaisin Ukrainaan sitten kun sota loppuu, mutta hän on epävarma siitä, mitä siellä odottaa. Ukrainaan Hannalle jäi miehen ja sukulaisten, kuten 80-vuotiaan isoisän, lisäksi hyvä työpaikka ja koti. Hänellä on diplomi-insinööriä vastaava koulutus ja hän työskenteli muun muassa maanmittaukseen liittyvissä tehtävissä.

Tulevaisuuteen sisältyy paitsi huoli toimeentulosta, kuten onko hänellä rahaa ostaa lenkkitossut tytölle, kun hän kasvaa ja oppii kävelemään, myös siitä, onko hänen yliopistotutkintonsa Suomessa pelkkä paperi, jolla ei voi todistaa, mitä hän on tehnyt.

– Tämä on todella vaikeaa.

Maksym on iloinen ja kiitollinen siitä, että hänellä on Loimaalla paikka kansanopistossa, jossa hän voi opiskella suomen kieltä mahdollista työllistymistä silmälläpitäen. Hän arvelee, ettei hän pysty työskentelemään Suomessa aiemmassa ammatissaan lastenpsykologina, mutta ehkä hän voisi tehdä jotain käsillään.

Raskasta on se, että hän on erossa perheestään.

– Minun tekisi mieli edes halata heitä. Soitan joka päivä äidilleni ja rukoilemme.

Hän toivoo jollain tavalla pystyvänsä auttamaan perheensä Suomeen – siitäkin huolimatta, vaikka sota loppuisi Ukrainassa, sillä hän arvelee, ettei Ukrainassa välttämättä pysty asumaan lähitulevaisuudessa.

– Jos Ukraina on polvillaan, se seisoo kuitenkin Jumalan edessä. Uskon, että Jumala pelastaa Ukrainan.

KATERYNA aloitti filologian opinnot yliopistossa 3,5 vuotta sitten. Hän opiskelee englantia ja itsenäisesti ranskan kieltä. Nyt hän on opiskellut noin kolmen viikon ajan muiden pakolaisten tavoin suomen kieltä kansanopistossa.

– Minä olen Katja. Se on nimeni suomeksi. Haluan oppia suomea, se on kiinnostavaa.

Suomessa hän tuntee olonsa turvalliseksi ja sanoo pitävänsä täällä luonnosta ja ihmisistä.

– Luonnossa haluaisin nähdä hirven!

Kateryna ei ole varma siitä, palaako hän enää Ukrainaan, vaikka sota loppuisi. Hänen mukaansa Ukrainassa ei ollut kovin hyvä tilanne ennen sotaakaan.

– Ukrainassa on paljon työttömiä ja elämä on siellä vaikeaa. Ukrainassa ihmiset opiskelevat, mutta eivät välttämättä siltikään löydä töitä ja muuttavat muualle.

Siitä hän on varma, että sodan täytyy joskus loppua. Hän sanoo, ettei ole normaalia tappaa ihmisiä ja tuhota heidän talojaan. Hänen mielestään politiikka ei saisi vaikuttaa tällä tavalla ihmisten elämään.

– Rukoilen Ukrainan puolesta, ja myös monissa muissa maissa rukoillaan Ukrainan puolesta. Sota pitää lopettaa yhdessä.

MAKSYM, Hanna ja Kateryna kiittävät kaikkia heitä auttaneita ihmisiä niin Suomessa, Loimaalla kuin matkan aikana muissa maissa.

– Kiitos jokaiselle, joka auttoi meitä ja hyväksyi meidät, kiittää Maksym, joka sanoo aistineensa pyyteetöntä auttamishalua Suomessa.

Hanna ei osannut odottaa sitä, kuinka toiset ihmiset olisivat valmiita auttamaan ja sanoo yllättyneensä siitä, kuinka hyviä ihmiset ovat olleet. Hän kertoo esimerkiksi erään paikallisen naisen keränneen heille tavaroita ja luvanneensa kuljettaa heitä autollaan, jos he vain tarvitsevat kyytiä.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän