On jäänyt mieleen pörheä karvalakki ja pikkuisen pönäkkä rouva. Lapset telmivät lumessa. Pian lapsia vahtinut nainen livahti pihan leikkimökin taakse ja kohta sieltä nousi sauhu.
Kaikki tallentui piilotetun kameran kuvaan.
Ei pitänyt lakko ei, tohtorismies soimasi rouvaa myöhemmin tv-studiossa.
Semmoista oli kuulkaa lapset tosi-tv 1970– ja 80–lukujen vaihteessa.
Elintavoista on jo pitkään saarnattu, mutta kauas on tultu Pohjois-Karjalan-projektin ajoista. Siinä kansaa vieroitettiin voista ja tupakeista ja yritettiin saada heitä sydänterveyden vuoksi liikkumaankin.
Viime vuosina elintapavalistus on mennyt unten maille, oletteko huomanneet? No on sitä liikkumisesta ja viinastakin puhuttu ja kasviskourallisista, mutta unesta eritoten.
Nyt sana on muuttunut palautumiseksi.
Kahdeksan tuntia unta palloon ei riitä, kun virkistymistä ja lepoa pitäisi saada muutenkin.
Tarvitaan joutenoloa. Oleilua, lepäilyä. Mutta myös kaikkea sellaista, mikä esimerkiksi parantaa kehon verenkiertoa (jee, saunaan) ja joustavuuttakin.
Yllätysyllätys, työtäkään ei pitäisi tehdä koko ajan, eikä myöskään ajatella koko ajan (ajatelkaas jos pitäisi…). Pitää mennä pois, jotta voi palata – siis palautua.
Kaiken lisäksi joku/jokin haluaa huomiotamme koko ajan. Joudumme kuuntelemaan ja katselemaan jotakin tauotta ja aistimaan muutenkin. Jopa roskapusseja on valmiiksi hajustettuina versiona.
Sekin väsyttää, jos joutuu kätkemään sen, mitä oikeasti tuntee tai ajattelee – kun tuntee aina esimerkiksi tarvetta miellyttää tai yrittää suojella itseään tai muita.
Toisten ihmisten aaltopituuksille pääsemisessä voi joskus olla melkoinen urakka. Vuorovaikutus voikin vaatia vastapainokseen yksinoloa.
Vastuu ja sen kantokin uuvuttaa. Varsinkin jos erehtyy ajattelemaan, että esimerkiksi muut aikuiset ovat paljon ”aikuisempia”, varmempia ratkaisuistaan ja mielipiteistään ja itse hädin tuskin selviää yksinkertaisistakaan päätöksistä eli jos kokee olevansa voimiensa ja taitojensa äärirajoilla koko ajan.
Uupumisesta paljon kirjoittanut terapeutti Liisa Uusitalo-Arola muistuttaa lepäämisen tapoja eritellessään, että ”liittyminen johonkin itseään suurempaan antaa aikuisellekin luvan hellittää hetkeksi ja olla pieni ja kannateltu”.
Joku hakee tätä kokemusta luonnosta ja moni kokee sitä uskon kautta.
Voimat ja annettava voivat itse kultakin loppua, jos niitä ei tankkaa lisää – palauta. Mikä piristi sinua viimeksi, mikä teki vaikutuksen tai innosti, haltioiduitko peräti jostain?
Sitä sitten lisää – muuten kaikki on, hohhoijaa, yhtä ja samaa.
Kati Uusitalo